Orientalismi sosiaalisen identiteetin näkökulmasta

Yksi tapa tarkastella kategorisointia aineistossani, ja sen seurauksia, on käyttäytymistieteiden Social Identity Theoryn (SIT) kautta. SIT näkee yhteiskunnan koostuvan sosiaalisista kategorioista, jotka asettuvat hierarkisesti valta-asemiin. Sosiaaliset kategoriat muodostuvat esimerkiksi etnisyyden, uskonnon tai sukupuolten välille. (Hogg & Abrams 1988, 13.) Sosiaaliset kategoriat saavat merkityksensä suhteessa toisiin kategorioihin (Stets & Burke 2000, 225).

Sosiaaliset kategoriat muodostavat ryhmiä. Tämä tapahtuu prosessin kautta, jota kutsutaan itse-kategorisoinniksi. Itse-kategorisoinnin kautta yksilöt korostavat itseään ja muita sosiaaliseen kategoriaan kuuluvia yksilöitä yhdistäviä piirteitä, sekä itseään ja toisiin sosiaalisiin kategorioihin kuuluvia yksilöitä erottavia piirteitä. Tämän korostamisen kautta muodostuu käsitys sisäisestä (in-group) ja ulkoisesta (out-group) ryhmästä. Ryhmän sisällä prototyyppiset jäsenet, eli jäsenet jotka parhaiten edustavat kategorialle liitettyjä piirteitä, nauttivat suuremmasta valta-asemasta suhteessa muihin. Vahvasti prototyyppiset jäsenet nähdään keskeisinä ryhmälle, kun taas vähemmän prototyyppiset jäsenet koetaan olevan periferialla. (Goldman & Hogg 2016, 544–545.)

Prototyyppisyyden nähdään johtavan jäsenten pyrkimykseen muokkaa omaa käyttäytymistään paremmin vastaamaan kategoriaan liitettyjä piirteitä, silloin kun yksilö kokee sosiaaliseen kategoriaan kuulumisen itselleen keskeiseksi (Goldman & Hogg 2016, 544). Yksilön kokemusta kuulumisesta johonkin ryhmään tai sosiaaliseen kategoriaan kutsutaan sosiaaliseksi identiteetiksi (Stets & Burke 2000, 225).

Zygmunt Baumanin mielestä ihminen pohtii identiteettiään nimenomaan silloin, kun hän ei tiedä minne hän kuuluu. Täten identiteetti olisi ihmisen tapa määritellä oma paikkansa ja käyttäytymismallinsa suhteessa muihin ihmisiin. (Bauman 1996.) Identiteetti siis määräytyy vuorovaikutuksessa muiden kanssa ja on tapa määritellä omaa paikkaansa suhteessa muihin. Se on tietoinen päätös, joka määrittelee, kuinka yksilö käyttäytyy.

Ehn & Löfgren näkevät identiteetin rakentamisen dynaamisena prosessina (Ehn & Löfgren 2001, 64). Stuart Hall on esittänyt, kuinka myös meidän käsityksemme identiteetistä on muuttunut yhteiskunnallisen kehityksen myötä. Postmodernissa maailmassa ei enää puhuttu identiteetistä, vaan useista kilpailevista identiteeteistä, ja subjektina valitsemme tilannekohtaisesti identifioitua johonkin näistä. ( Hall 1999, 20–23.)

Myös SIT:ssä ihmisen nähdään kuuluvan useaan sosiaaliseen kategoriaan samanaikaisesti. SIT myös näkee eri kategorioihin kuulumisen dynaamisena prosessina. Yksilö syntyy yhteiskuntaan, jossa on jo olemassa sosiaalisia kategorioita. Täten yksilö liitetään jo syntyessään joihinkin sosiaalisiin kategorioihin. ( Hogg & Abrams 1988, 13.) Elämänsä aikana yksilö kuitenkin liittyy eri sosiaalisiin kategorioihin, ja tämän prosessin kautta yksilöille muodostuu yksilöllinen konsepti itsestään (Stets & Burke 2000, 225).

SIT liittää sosiaaliseen identiteettiin konseptin sosiaalisesta vertailusta. Kahden ihmisen vertailussa on kriittistä se subjektiivinen viitekehys, jolla vertailua tehdään. Subjektiivinen viitekehys muodostuu ihmisten yhteisymmärryksestä. Yhteiskunta laajemmin määrittelee tätä pitkälti, mutta yksilöllä on kyky muokata subjektiivista viitekehystä valikoimalla rajallisempia viitekehyksiä. Nämä viitekehykset tulevat pienemmistä yhteisöistä, eli sosiaalisten kategorioiden muodostamista ryhmistä. Sosiaalinen vertailu viittaa siihen, kuinka yksilö vertailee itseään toisiin. Näissä tilanteissa yksilö usein pyrkii vertailemaan sellaisessa subjektiivisessa viitekehyksessä, joka on mahdollisimman edullinen itselleen. Yksilö pyrkii vertailemaan itseään mahdollisimman edullisesti, koska tämä kasvattaa yksilön itsetuntoa. Tutkijat ovat kutsuneet tätä itsetunnon hypoteesiksi (Hogg & Abrams 1988, 20–21). Tämä on helpointa toteuttaa korostamalla niitä piirteitä, joissa sisäinen ryhmä nähdään positiivisena ja ulkoinen ryhmä negatiivisena (Stets & Burke 2000, 225).

 Tämän voi havaita ihan arkielämässä. Aina kun tutustumme uusiin ihmisiin, teemme valinnan tavasta, jolla esittelemme itsemme. Tämä riippuu ryhmästä, jossa esittäydymme. Jos olemme esimerkiksi tullut yhden henkilön kutsuta, voimme esitellä itsemme ”Mikon kaverina”. Kun kerromme jotain taustoistamme, luultavasti kerromme asioita, jotka saattaisivat kiinnostaa, ja herättää arvostusta, muissa ihmisissä. Me pyrimme liittämään itsemme kategoriaan, joka näyttää meidät mahdollisimman positiivisessa valossa, ja tämä kategoria valikoituu sosiaalisen vertailun kautta.

Aineistosta heijastuva orientalismi on sosiaalista vertailua. Näitä vertailukohtia olen käsitellyt aikaisemminkin, kuten uskonto/ tiede ja demokratia/autoritäärisyys. Orientalismi voidaan nähdä kolonialismin perintönä tai eurooppalaista kehittyneisyyttä heijastavana argumenttina, mutta se voidaan myös nähdä itsetunnon hypoteesin ja sosiaalisen vertailun tuloksena. Koska meillä on ollut tämä viitekehys valmiina jo satoja vuosia, siihen on myös helppo nojata, kun tilanne ja konteksti tekee siitä otollisen.

SIT kuitenkin esittää, että tämä viitekehys on tilannekohtainen; viitekehys on valikoitunut, koska se tarjoaa parhaan mahdollisen sosiaalisen vertailun siinä tilanteessa ja kontekstissa. Täten muutokset ympäristössä voivat joko muokata viitekehystä, tai johtaa yksilöt omaksumaan toisen viitekehyksen vertailun käsittelemiseen.

Tukholman isku tuntuu vahvistaneen tätä viitekehystä. Monet twiitit näkivät tapahtumat odotettuina ja väistämättöminä. Syinä iskulle lueteltiin huonot poliittiset päätökset, sekä erinäisiä orientalistisia uskomuksia, kuten islamin takapajuisuus ja väkivaltaisuus. Terrori-iskut vaikuttaisivatkin kasvattavan orientaalista diskurssia, ja sosiaalisen vertailun kautta vahvistavan segregaatiota.

Lähteet:

Bauman, Zygmunt 1996: From Pilgrim to Tourist - or a Short History of Identity. Questions of Cultural Identity vol 21, 19-38.

Ehn, Billy & Löfgren, Orvar 2001: Kulturanalyser. Gleerups.

Goldman, Liran & Hogg, Michael A. 2016: Going to extremes for one’s group: the role of prototypicality and group acceptance. Journal of Applied Social Psychology 2016, 46. 544–553.

Hall, Stuart 1999: Identiteetti. Mikko Lehtonen & Juha Herkman (suom.) Vastapaino.

Hogg, Michael A., & Abrams, Dominic 1988: Social Identifications: A Social Psychology of Intergroup Relations and Group Processes. Routledge.

Stets, Jan E. & Burke, Peter J. 2000: Identity Theory and Social Identity Theory. Social Psychology Quarterly, Vol. 63, No. 3. (Sep., 2000). 224–237.

  

Terrorismin uhka – pelko tarvitsee kasvot

Chris Hedges näkee, että konfliktit luovat ”sodan myytin”, joka muodostaa keinotekoisen todellisuuden. Hän kokee, että tämä myytti pyrkii antamaan sekasorrolle ja kuolemalle jonkin suuremman merkityksen, kuin ihmisten julmuuden ja tyhmyyden. (2014, 607, 430-433.) Riippumatta siitä, miten normatiivisen aseman aiheelle ottaa, oma aineistoni tukee ajatusta siitä, että terrorismin diskurssi vaikuttaisi kasvattavan eroja, ja luovan rajoja.

Hedges itse havainnoi Jugoslavian hajoamissodissa, kuinka serbit, muslimit ja kroatit kaikki pyrkivät muodostamaan keskenään antagonistisia identiteettejä. Näiden identiteettien tarkoituksena oli demonisoida toinen, ja luoda itsestään kuva hyvyyden ruumiillistumana. (2014, 572-574, 402-403.) Yksi lähihistorian tehokkaimpia psykologisen sodankäynnin harjoittajia, Hezbollah, rakensi samankaltaista kuvaa libanonilaisten yhtenäisyydestä ja pyhyydestä – samalla demonisoiden israelilaisia (Schleifer 2006, 10-11). Tällaisen ”myytin” rakentuminen voidaan nähdä toimintaa (sodan kauhuutta ja julmuuksia) oikeuttavana, ja siitä kumpuavana. Uskon kuitenkin, että myös pelon luonne tunteena, auttaa selittämään tätä prosessia.

nää hyökkäykset on kokoajan vaan lähempänä suomee. pelottaa et joku päivä saa kuulla et helsingissä tai muualla suomessa on ollu isku (@neonredlipstick 8.4.2017)

Mihin tää maailma on menossa?Tukholman eilinen terrori-isku uutiset on kamalaa luettavaa.Pistää ajattelemaan suomen turvallisuutta #Tukholma (@_Aneds 8.4.2017)

Sara Ahmed on tutkinut tunteita sosiaalisina ja kulttuurisina käytänteinä. Pelko on hänen määritelmänsä mukaan kivun tai haavoittumisen odotusta. (2004, 9, 65.) Pelolla onkin aina jokin kohde – uhan lähde. Me pelkäämme, että joku toinen käy käsiksi meidän ruumiseen (Ahmed 2004, 64). Pelko siis ohjaa meitä suhtautumaan tietyllä tapaa johonkin toiseen. Tulevaisuuden odotus luo jännitteen, kun ennakoimme, mitä toinen tulee tekemään meille. Terrorismi on kuitenkin siitä haastavaa, että terrori-iskujen tekijät eivät ole selkeästi havaittavissa. He elävät keskuudessamme, ja iskevät arvaamattomasti melkein missä vain. Ahmed toteaakin, että pelko kasvaa, kun sen kohde kadotetaan (2004, 64). Pelko on suurimmillaan, kun sen kohde ei ole selkeästi paikannettavissa – määriteltävissä ja vältettävissä.

Suomessa on nyt 350 radikaalia jotka voivat tehdä iskun. Aika paljon kun yksi saa jo noin pahaa aikaiseksi #terrorismi (@TommiHolappa 8.4.2017)

ISIS-henkinen henkilö voi jossain tapauksissa olla myös syntyperäinen suomalainen ja tämä asia saattaa joskus unohtua. (@KKHoikkala  8.4.2017)

Vähentääksemme pelkoa, me pyrimme löytämään jonkin tavan tunnistaa uhan. Meidän täytyy löytää jokin tapa erottaa vihamieliset ihmiset hyvämielisistä. Hedgesin kuvauksissa Jugoslaviasta eri etniset ryhmät alkoivat korostamaan (ja osittain ylikorostamaan) heidän ja muiden välisiä eroja, luodakseen selkeät rajat omien ja toisten välille. Pelko voi luoda uusia vahvoja kollektiiveja, koska pelko itsessään ”kutistaa” meitä (Ahmed 2004, 71, 69). Me pelkäämme, että meidän rajoja ja itsenäisyyttä tullaan rikkomaan. Identifioitumalla johonkin laajempaan kollektiiviin, me kuitenkin voimaannutamme itseämme (Ahmed 2004, 74). Rajat siirtyvät meistä johonkin suurempaan, tarjoten suojaa. Kun Jugoslavian laajempi yhteisö kääntyi toisiaan vastaan, alkoi muodostua pienempiä yhteisöjä, jotka alkoivat vahvistamaan ja varjelemaan omia rajojaan.

Näin myös terrori-iskut horjuttavat laajemman yhteiskunnan kiinteyttä. Uhka voi olla kuka tahansa meidän keskuudessamme. Tällöin me alamme luontaisesti etsimään keinoja rajata uhan kohteet oman kollektiivimme ulkopuolelle. Etsimme piirteitä, joilla voimme paikantaa pelon kohteen, ja sitä kautta lievittää omaa pelkoamme.  Tukholman iskun tekijä paljastui kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneeksi mieheksi. Tämä ohjasi myös keskustelua turvapaikanhakijoihin laajemmin, kun pelolle pyrittiin löytämään kohdetta.

uutisissa juuri, että ruotsin terroristi oli kielteisen päätöksen saanut, jota ei poistettu maasta. Nukutko yösi hyvin? (@huppupelikaani 9.4.2017)

#Tukholma'n terroristi oli laittomasti Ruotsissa kielteisen oleskelulupapäätöksen jälkeen. Kuulostaako tutulta, Suomi? #ulos (@TiinaPlz  9.4.2017)

Turvapaikanhakijoita, pakolaisia ja laittomia maahanmuuttajia on pääsääntöisesti käsitelty mediassa joko uhreina tai uhkana (Horsti 2013,79). Myös omassa aineistossani tämä keskustelu tuntuu muodostavan tietyn binäärin: Turvapaikanhakijoita löyhästi yhdistävät piirteet, kuten uskonnolliset taustat, ovat kategorisesti uhka meille, tai turvapaikanhakijat ja maahanmuuttajat ovat kantaväestön vihapuheen ja ylireagointien uhreja. Hedges toteaa, että sodassa usein osapuolet pyrkivät esittämään itsensä uhreina, koska se kumoaa toisten vetoomukset epäoikeuteen (2014, 1057-1059). Tämä muokkaa vahvasti keskustelua turvapaikanhakijoista, kun osa heistä todetaan uhaksi. Jos näemme turvapaikanhakijat pääsääntöisesti kotimaidensa konfliktien uhreina, se horjuttaa kritiikkiä, jota turvapaikanhakijoita kohtaan voidaan asettaa.  Diskurssissa pyritäänkin sen sijaan erottamaan terroristit laajemmasta yhteisöstä, antaen esimerkiksi syrjäytymisen tai mielenterveyshäiriöt syiksi toiminnalle, ja samalla uhan piirteiksi. Tällainen jako tekee kuitenkin rajoista häilyvämmät ja vaikeammin todettavat – kasvattaen pelkoa.

Aineistoni ulkopuolelta oli kuitenkin mielenkiintoista huomata, kuinka Turun iskun uutisoinnissa nostettiin maahanmuuttotaustaisia uhreja sankarin asemaan iskun torjunnassa.

Lähteet:

Ahmed, Sara 2004: The Cultural Politics of Emotion. Routledge.

Hedges, Chris 2014: War is a Force That Gives Us Meaning. Routledge. Kindle edition.

Horsti, Karina 2013: De-ethnicized victims: Mediatized advocacy for asylum seekers. Journalism 14(1). 78-95.

Schleifer, Ron 2006: Psychological Operations: A New Variation on an Age Old Art: Hezbollah versus Israel. Studies in Conflict & Terrorism 29:1. 1-19.

Samaistuminen ja empatia Tukholman terrori-iskun reaktioissa

Tarkastellessa terrori-iskujen vaikutusta suomalaisten mielipiteisiin tulee huomioida pääsääntöinen tiedonlähde tapahtumiin, media. Media tuo kaukaisetkin tapahtumat meidän tietoisuuteemme, asettaen meidät todistajiksi tapahtumille. Tutkimuksessa on käytetty termiä media witnessing, mutta Frosh ja Pinchevski jakavat todistamisen kolmeen osa-alueeseen: in (mediassa), by (median toimesta) ja through (median kautta) (2009). Ensimmäiset kaksi osa-aluetta kuvastavat median roolia (keitä todistajia esitetään mediassa, sekä miten media tulkitsee itse tapahtumia), kun taas kolmas koskee uutisoinnin vastaanottajia ja tulkitsijoita – meitä. Oma aineistoni tarjoaa enimmäkseen vastauksia kolmanteen osa-alueeseen, ja on myös tutkimuskysymysteni fokus.

Maria Kyriakidou on tutkinut kreikkalaisten suhtautumista kärsimystä raportoivaan ulkomaan uutisointiin. Hän on jakanut lukijoiden todistamisen neljään muotoon: Politisoituneeseen (politicized), erillistävään (detached), vaikuttavaan (affective) ja ekstaattiseen (ecstatic) todistamiseen. (2015.) Jokaisella todistamisen muodolla on omia ominaispiirteitään, ja synnyttävät tiettyjä reaktioita. Ne tarjoavat myös hyvän lähtökohdan aineiston tarkasteluun ja Tukholman iskun erityispiirteiden tarkasteluun.

Vaikuttava todistaminen keskittyy lukijan omaan tunnereaktioon jopa niin paljon, että se varjostaa itse tapahtumat. Vaikuttava todistaminen toisaalta myös nojaa oletukseen samankaltaisuudesta uutisoinnin kohteen ja lukijan välillä. Vahva tunnereaktio lukijan toimesta vaatii, että lukija samaistuu ihmisiin, joiden kärsimystä kuvaillaan. Tämän kautta etäisyys todistajan ja todistettavien välillä kavenee. (Kyriakidou 2015, 221.)

Jokainen terrori-isku on järkyttävä ja kamala. Erityisen paljon terrori-iskut järkyttävät, jos osuvat vanhoille kotikulmille. #Tukholma (@paavoarhimaki, 7.4.2017)

Taas uusi isku ja läheltä liippaa taas. Ensin Pietari ja nyt Tukholma. Maailma on sairas. (@Kimmo_Kautio, 7.4.2017)

Pietari, #Tukholma - lähellä pyyhkii. Järkyttävää. #terrorismi (@AkiSelkee 7.4.2017)

Kyriakidou määrittelee kuitenkin myös vaikuttavaa todistamista voimakkaamman tunnereaktion, ekstaattisen todistamisen. Ekstaattisessa todistamisessa lukijat kokevat voimakkaan tunnereaktion lisäksi todistamisen välittömänä ja kiireellisenä. Ekstaattisessa todistamisessa etäisyys todistajan ja todistettavien välillä muuttuu lähes näkymättömäksi. Lukijan empatia ei ole enää uhrien piirteissä, vaan uhrit muuttuvat ”universaaleiksi ihmisolennoiksi, joita merkkaa kuolemanpelko”. (2015, 222-223.) Oleellinen ero vaikuttavaan todistamiseen verrattuna on se, että ”uhri” käsitteenä laajentuu. Tapahtumat ja kärsimys siirtyvät myös lukijoiden välittömään läheisyyteen, eivätkä vain ole ulkopuolinen empatian kohde. Tämän lisäksi tapahtumista annetaan välitön ja kiireellinen kuvaus.

Tämä mielestäni tekee Tukholman iskusta merkittävän meille suomalaisille, koska me koemme yhteyttä ruotsalaisiin. Aineistossa myös nousi esille twiittejä, joissa peräänkuulutettiin välitöntä toimintaa ja korostettiin kiirettä, muodostaen ekstaattista todistamista.

Teuvo Hakkarainen: Viimeistään nyt päättäjien täytyy herätä – isku Suomessa vain ajan kysymys - Suomen Uutiset (@VerkkomediaPS 8.4.2017)

Lukukamaa! Kommentti: Herätys Suomen poliitikot – Tukholman isku tuli lähelle ja yksi asia edelleen hoitamatta! (@TimoHaapala 8.4.2017)

Tukholma iskun kohteena synnyttää siis voimakkaamman tunnereaktion, kuin suomalaisille etäisempi kohde. Arvioidessa Tukholman iskun pidempiaikaisempia vaikutuksia, tulee kuitenkin tarkastella politisoitunutta todistamista. Politisoitunut todistaminen liittää tapahtumat poliittiseen diskurssiin (Kyriakidou 2015, 224). Tällöin tapahtumia esimerkiksi pyritään selittämään poliittisilla päätöksillä, kuten vaikka ”avoimien ovien politiikalla” tai ”monikulttuurisuudella”. Suurin osa twiiteistä aikaisemmissa teksteissäni (jotka koskivat pääsääntöisesti eurooppalaisuuden ja orientalistisia representaatioita) olivat politisoitunutta todistamista. Sen lisäksi, että politisoitunut todistaminen kertoo poliittisesta diskurssista (josta se ammentaa resursseja) laajemmin, se myös rakentaa sitä. Vaikkei lukijan kommentti suoraa peräänkuuluttaisikaan toimintaa, puheenvuoro sulautuu laajempaan diskursiiviseen kenttään. Jos tarpeeksi moni sanoo maahanmuuttopolitiikan olevan syy Tukholman iskuun, syntyy meille väistämättä käsitys siitä, että politiikkaa tulisi muuttaa.

Tässä jälleen ruotsalaisten läheisyys suomalaisiin, toisena pohjoismaisena hyvinvointivaltiona, jonka kanssa koemme jakavamme menneisyyttämme, on merkittävässä roolissa. Kun meidän valtioidemme koetaan olevan lähellä toisiaan, puheenvuorot, jotka peräänkuuluttavat politiikan muutosta Ruotsissa, väistämättä kajahtavat myös Suomessa.

Ruotsissa kuten muuallakin yllin kyllin islamisteja vapaalla jalalla. Iskuja tapahtuu kunnes politiikkaa tiukennetaan #tukholma  #terrorismi (@AlanSalehzadeh, 7.4.2017)

Stubb, Orpo ym. tilasivat tätä Suomeenkin rajat auki -politiikallaan. (@Korhoraattori2, 7.4.2017)

#Tukholma n isku laittanee #suurmoskeija hankkeen hyllylle. #Ääriislamia ei varmastikaan kukaan Helsinkiin kaipaa. (@tempusultima 8.4.2017)

Viimeisenä todistamisen muotona Kyriakidou mainitsee erillistävän todistamisen. Erillistävässä todistamisessa tapahtumien ja niihin liittyvän kärsimyksen ei nähdä olevan merkitsevää lukijoille. Tätä perustellaan usein joko maantieteellisellä tai muulla etäisyydellä. (2015, 226-227.) Tällainen todistaminen ei kuitenkaan ollut juurikaan läsnä aineistossani. Se vahvistaa myös aikaisempien todistamisen muotojen kohdalla korostamaani läheisyyttä Tukholman iskussa. Tämä läheisyys johtaa voimakkaampaan tunnereaktioon, sekä ohjaa myös politisoituneet puheenvuorot, jotka suunnataan ruotsalaisille, samalla myös meille Suomeen. Tällöin voisi olettaa, että Tukholman isku aiheuttaa myös vahvempia poliittisia reaktioita, kuin vaikkapa manner-Euroopassa tapahtuneet iskut.

Lähteet:

Frosh P and Pinchevski A 2009: Introduction: why media witnessing? Why now? In: Frosh P and Pinchevski A (eds) Media Witnessing: Testimony in the Age of Mass Communication. Palgrave and McMillan, pp. 1–19.

Kyriakidou, Mariah 2015: Media witnessing: exploring the audience of distant suffering. Media, Culture & Society 2015, Vol. 37(2) 215–231.

Monikulttuurisuuden haasteet 2000-luvulla

1950-luvulla siirtolaisuus muutti muotoaan länsimaissa. Aikaisemmin siirtolaisten määrä oli alhainen, ja he kulttuurisesti assimiloituivat (sulautuivat) paikallisväestöön. Toisen Maailmansodan jälkeen siirtolaisten määrä kuitenkin kasvoi, ja he alkoivat muodostaa etnisiä yhteisöjä, joissa säilytettiin kotimaan kulttuurisia piirteitä. Siirtolaiset lakkasivat assimiloitumasta, ja vieraat kulttuurit alkoivat näkyä yhä enemmän sosiaalisessa ja julkisessa tilassa. Monikulttuurisuus on tapa suhtautua kulttuurisiin vähemmistöihin ja moninaisuuteen, joka syntyi tämän seurauksena. (Hage 2008, 491.)

Stuart Hall näkee kolmen tekijän johtaneen monikulttuurisuuden syntyyn 1900-luvun toisella puoliskolla: (1) jälkikolonialismi, (2) kylmän sodan loppuminen ja (3) globalisaatio (2003, 238-243). Eurooppalaisten imperiumien lopullinen hajoaminen synnytti paljon uusia (monikulttuurisia) kansallisvaltioita, samoin kuin Neuvostoliiton hajoaminen. Nämä ovat nostaneet etnisyyttä ja kulttuureja keskustelunaiheiksi. Hage näkee, että eurooppalaisten kiinnostus toisia kulttuureja kohtaan (kosmopoliittisuus), sekä vakaa kansallinen identiteetti 1900-luvun jälkipuoliskolle, sai eurooppalaiset suhtautumaan positiivisesti kulttuuriseen moninaisuuteen. Turismin kasvu, koulutustason nousu ja taloudellinen kasvu saivat länsimaalaiset ”rentoutuneiksi” oman kansallisen identiteettinsä kanssa, ja kiinnostuneeksi kulttuurisista eroista – toisista. (Hage 2008, 493-494.)

Monikulttuurisuus on siis alun perin siirtolaisuuden kasvun tuottaman sosiaalisen liikehdinnän käsittelyyn kehitetty strategia, joka perustuu kulttuuristen erojen arvostamiseen ja suvaitsemiseen. Tämä vaikuttaisi sopivalta vastakohdalta aikaisemmin käsittelemälleni Euroopan ja Orientin erojen kärjistämiselle. Aineistossa se ei kuitenkaan muodosta vastustavaa diskurssia, vaan monikulttuurisuus mainitaan lähes poikkeuksetta negatiivisessa yhteydessä.

Sattuuhan sitä. Terrorismi on normaali osa kaupunkielämää monikulttuurissa. (@pohjanaakka 7.4.2017)

Nähtävästi monikulttuurisuus ei rikasta juuri muuta kuin hautausmaan ikäjakaumaa. #terror #islam #PrayForStockholm (@KaartinenDaniel 7.4.2017)

Monikulttuurisuus on törmännyt uusiin haasteisiin 2000-luvulla. Näitä haasteita tarkastelemalla on mahdollista havaita, miksi monikulttuurisuus ei toimi tehokkaana vastavoimana vastakkainasettelulle tämän päivän pakolaiskysymyksissä, ja miksi se osittain jopa ruokkii sitä.

Monikulttuurisuus on pohjimmiltaan sopimus yksilön ja valtion välillä. Valtio sallii yksilön säilyttää yksityinen kulttuurinen identiteetti, jos tämä omaksuu laajemman kansallisen identiteetin. Yksilöt lupautuvat noudattamaan yhteisiä pelisääntöjä, mutta saavat säilyttää oman kulttuurinsa niissä määrin, kuin nämä eivät ole ristiriidassa. Tässä sopimuksessa valtio on jo määritelty, ja neuvotellaan ainoastaan yksilön sisällyttämisestä siihen. Tämä on tärkeää, kun alamme tarkastelemaan monikulttuurisuuden haasteita. (Hage 2008, 498.)  

Islam henk koht vakaumuksena ihan fine. Islam poliittisena ideologiana ei. (@Jrvinen_J 7.4.2017)

John Berry on kehittänyt nelikentän kulttuuriselle sopeutumiselle (acculturation), joka vertailee yksilöiden halua säilyttää oma kulttuuriperintönsä, sekä muodostaa yhteys toisiin sosiaalisiin ryhmiin. Sopeutumisstrategioita voi tarkastella niin kulttuuristen vähemmistöjen, kuin myös enemmistöjenkin näkökulmasta. Lopullinen strategia muodostuu näiden ryhmien vuoropuhelussa. (Berry 1997, 8-10.)

 

  (http://my.ilstu.edu/~jrbaldw/372/Adaptation_files/image032.jpg)

Monikulttuurisuus on siis pohjimmillaan kulttuurista integraatiota. Oleellista on kuitenkin huomioida monikulttuurisuuden ja integraation riippuvuus kantaväestön halukkuudesta sisällyttää vähemmistöt. Hage näkee, että globalisaatio on johtanut eurooppalaisten vaaleaihoisten kansallisen identiteetin heikkenemiseen. Hänen mukaansa kulttuurilla on yhä kasvava rooli kansallisen yhteenkuuluvuuden luojana, koska toiset elämän osa-alueet, kuten talous, ovat siirtyneet yhä enemmän ylikansallisiksi ja irrallisiksi. Monikulttuurisuus pyrkii integroimaan ulkopuolisia valtioon, mutta se on olettanut valtion olevan jo luotu ja vakaa. Globalisaatio on huojuttanut kuitenkin myös kantaväestön kuuluvuuden tunnetta. (Hage 2008, 501.) Monikulttuurisuus on lähtökohtaisesti aina rakentunut olemassa olevan valtion (ja kantaväestön) ehdoilla. Täten kansallisen identiteetin horjuessa (ja etenkin yleistilanteen kriisiytyessä) on helppoa vahvistaa kantaväestön identiteettiä vähemmistöjen kustannuksella.

Nyt jos koskaan tarvitaan radikaalia kansallismielisyyttä! Ole rohkeasti radikaali ja taistele monikulttuurisuutta vastaan! #Tukholma (@koli1488 7.4.2017)

Islamin on nähty aiheuttavan myös oma haasteensa monikulttuurisuudelle. Monikulttuurisuudessa yksilölliset identiteetit, kuten uskonnollinen identiteetti, asetetaan yksityisiksi ja erotetaan julkisesta tilasta. Julkisessa tilassa yksilöiden oletetaan noudattavan ennen kaikkea kansallisia, valtion, pelisääntöjä. Islamin ylikansalliset lait, sharia-laki, ovat ristiriidassa monikulttuurisuuden kulmakivien kanssa. (Hage 2008, 505.) Tämä on toki merkittävä yleistys, mutta aiheuttaa silti merkittävää ristiriitaa monikulttuurisissa yhteiskunnissa.

islam on laki (koraani/Sharia), poliittinen järjestelmä (lainsäädäntövalta Allahilla,ei demokratialla), ihm.oik.arvo (Kairon ihm.oik.julist) (@JanneLeht 8.4.2017)

Globalisaation lisäksi monikulttuurisuus on törmännyt toisen polven maahanmuuttajien haasteeseen. Toisen polven maahanmuuttajat ovat herkempiä rasistiselle puheelle. Ensimmäisen polven siirtolaiset usein jopa olettavat kantaväestön suhtautuvan varautuneesti heihin, mutta myöhemmät polvet eivät ole muuttaneet maahan, eikä heillä ole samaa kokemusta ulkolaisuudesta. (Hage 2008, 503.) Itse näkisin, että toisen polven maahanmuuttajien herkkyys syntyy juurettomuudesta. Nämä henkilöt eivät ole koskaan olleet ”alkuperäisen” yhteisönsä jäseniä, vaan aina uuden kotimaansa jäseniä. Täten kytkökset kulttuurisiin juuriin ovat väistämättä heikompia. Sen sijaan he asuvat valtiossa, joka on luvannut sisällyttää heidät sen yhteisön jäseniksi. Toisaalta nämä henkilöt eivät myöskään ole täysivaltaisia uuden yhteisönsä jäseniä, sillä heidän juuret ovat muualla. Kantaväestön suhtautuminen voi vahvistaa tätä toissijaisuutta. Lopputulos on kokoelma heikkoja identiteettejä, ja on helppo nähdä miten tämä johtaisi jonkin uuden vahvan identiteetin etsimiseen – radikalisoitumiseen.

Ongelma: terroriteko > rasismin kasvu > helpottaa uusien radikaalien värväystä > lisää terroria. #terrorismi #rasismi (@ValtteriMakela 9.4.2017)

Monikulttuurisuuden keskeisin ongelma on mielestäni se, ettei se poista rajoja. Itse sanakin viittaa siihen, että on useita kulttuureja. Integraation ja segregaation välinen raja jää huteraksi. Nämä rajat luovat tilanteen, jossa voimme priorisoida vain tiettyä väestönryhmää, ja toisen polven maahanmuuttajat jäävät väistämättä aina eri asemaan, kuin kantaväestö. Daniel Weinstock myös kritisoi monikulttuurisuudessa usein piilevää oletusta siitä, että yksilöt edustavat (kokonaisvaltaisesti) jotain yksittäistä ryhmää. Todellisuudessa me kaikki kuulumme useampaan eri ryhmään, jotka eivät ole toisiaan poissulkevia. (2007, 258.)  Monikulttuurisuus lokeroi meitä tiettyihin ihmisryhmiin meidän kulttuurisen taustan perusteella, jättäen kaikki muut tekijät toissijaisiksi. Myös ihmisten integroituminen tapahtuu tällöin kulttuurisesta näkökulmasta. Todellisuudessa yksilöillä on useita muitakin keinoja olla vuorovaikutuksessa yhteisönsä kanssa – integroitua siihen.

Etenkin kun keskustelemme muslimimaahanmuuttajista, monikulttuurisuus ohjaa keskustelua siihen samaan kulttuuriseen vastakkainasetteluun, jota orientalismikin edustaa. On siis vähemmän yllättävää, että monikulttuurisuus nousee esiin aineistossa juurikin vastakkainasettelua tukevana, eikä sitä vastustavana, voimana.

Lähteet:

Berry, John 1997: Immigration, Acculturation, and Adaptation. Applied Psychology. (46) 1 , 5-68.

Hage, Ghassan 2008: Analysing Multiculturalism Today. The SAGE Handbook of Cultural Analysis. Toim. Bennett, Tony & Frow, John. SAGE.

Hall, Stuart 2003 (suom. Mikko Lehtonen): Monikulttuurisuus. Erilaisuus. Toim. Lehtonen, Mikko & Löytty, Olli. Vastapaino.

Weinstock, Daniel 2007: Liberalism, Multiculturalism, and the Problem of Internal Minorirties. Multiculturalism and Political Theory. Toim. Laden, Anthony & Owen, David. Cambridge University Press.

Orientalismi: tapa käsittää toista

Ulkopuolisuus on keskeinen osa kaikkia yhteiskuntia. On vaikeaa määritellä johonkin ryhmään kuulumista, ilman että määrittelee, mikä rajoitetaan ryhmän ulkopuolelle. Turner toteaa, että toisten erottelu ja arviointi ovat keskeinen osa yhteiseloa, mutta ne nousevat merkittäviksi tekijöiksi poikkeustiloissa, esimerkiksi kriiseissä. Turner kokee näiden tekijöiden johtaneen länsimaiden poliittiseen tarpeeseen ymmärtää islamia 1900-luvulla. (1989, 629-630.) Islamia (ja arabimaailmaa) ollaan kuitenkin pyritty määrittelemään jo paljon pidempään. Juurikin Lähi-itä on ollut Euroopalle maantieteellisen läheisyytensä vuoksi kautta aikojen tärkeä vertauskohta, sekä resurssien, mutta myös sivilisaation, lähde (Said 1995, 1-2). Koen, että länsimaiden ja arabimaailman välisessä suhteessa nousee kaksi oleellista teemaa: itseidentifikaatio ja poliittinen valta.

Tarkastelen aineistostani syntyvää kuvausta muslimeista ja islamista orientalismin näkökulmasta.  Alun perin Edward Saidin luoma käsite, orientalismi voi viittaa kolmeen eri asiaan: korporatiiviseen instituutioon, jonka keskeisin kiinnostus on orientti (the Orient), tiettyyn diskursiin pohjautuvaan ajattelutapaan, joka erottaa orientin ja oksidentin (the Occident), tai tieteelliseen kokoelmaan instituutioita, tiedemiehiä ja tieteenaloja (useimmiten länsimaista), jotka ovat pyrkineet määrittelemään orienttia (Turner 1989, 630). Oman tutkimukseni kannalta oleellisin on toinen määritelmä. Uskon, että aineistosta nousevat kuvaukset heijastavat laajempaa ajattelutapaa, joka on ohjannut suhtautumistamme islamiin ja arabimaailmaan jo pidemmän aikaa.

Orientti ei viittaa ainoastaan arabimaailmaan, vaan käsittää myös Aasiaa ja Afrikkaa laajemmin. Käsittelen tässä ainoastaan orientalismia suhteessa ”lähi orienttiin”, eli arabeihin ja islamiin. Said teki tutkimuksessaan saman rajauksen. Suhde arabeihin ja islamiin on se, jolla on merkitystä omalle tutkielmalleni. Täten, vaikka puhun orienttalismista ja orientista, käsittää tämä ainoastaan islamilaisen orienttalismin ja orientin. (Said 1995, 16-17, 260.)

Orientalismi kiinnittää huomion tiettyihin koettuihin eroihin Euroopan ja orientin välillä: Demokratia/despotismi, sosiaalinen kehitys/taantumus, rationaalisuus ja pidättäytyminen / aistillisuus ja antautuminen, sekä kurinalaisuus ja järjestelmällisyys / kyvyttömyys järjestäytyä. Nämä erot usein esittävät Euroopan positiivisessa valossa, ja orientin tämän negatiivisena peilikuvana. Tätä mielikuvaa ovat rakentaneet tutkijat, kuten Max Weber tai Friedrich Nietzsche, mutta myös kirjallisuus ja viihde. (Turner 1989.) Tämä luo tietyn mielikuvan orientista aistillisena, despoottisena, eriskummallisena ja poikkeavana, taipuvaisena epätarkkuuteen, sekä takapajuisena (Said 1995, 205).

En voi tietää mutta sen tiedän että siinä missä kristinusko on kyennyt uudistumaan, islam on yhä paimentolaisaateen tasolla. Se on ongelma. (@ER_Korhola, 8.4.2017)

Koko pitkä Islamin historia sen synnystä asti huutaa meille että Islam on raaka primitiivinen väkivaltauskonto joka ei muutu (@Yuckis1 23.3.2017)

Esim. täytyy olla idiootti, jos ei näe, mitä islam yhteiskunnille tekee ja mihin se niitä ohjaa. Onhan se erilaista, mutta ei ole rikkautta. (@mattimolari 20.3.2017)

Orientalismin kehityksessä on ollut keskiössä Englanti ja Ranska (Said 1995, 17). Ajattelutapana orientalismi kukoistikin 1800-luvulla. Monella tapaa orientalismi on ollut tapa dominoida siirtomaita, sekä ylläpitää imperialistista valtaa. Tästä muodostuu vallan ja hegemonian elementit orientalismiin. Osittain tähän hegemoniaan liittyen, kuvailemalla toiseutta (huonossa valossa) orientalismi päätyy myös määrittelemään eurooppalaisuutta. Tätä kautta orientalismilla on myös ollut tärkeä osuus eurooppalaisten itseidentifikaatiossa. Tämä liittyy myös alun kysymykseen siitä, voiko olla ”meitä” (eurooppalaisia) ilman selkeää ”heitä” (tänä vastakohtana on pitkään toiminut orientti).

Mitä muuta voisi odottaa?

Islam EI OLE yhteensopiva länsimaisen demokratian, tasa-arvon ja oikeuskäytännön kanssa. (@karkiehdokas 30.3.2017)

Heidän ajama poliittinen islam sortaa naisia,demokratiaa, tasa-arvoa ja yksilönvapautta,eikä ideologialle tule antaa jalansijaa Euroopassa (@JantunenKaarina 20.3.2017)

Enpä luottaisi kovin paljoa.On aika pieni porukka.Kristinusko on armollinen ja perääntyy.Islam perustuu armottomuuteen,eikä muita hyväksytä. (@MattiAherma 31.3.2017)

Englannin ja Ranskan vallan hiivuttua, orientalismi on siirtynyt vaikuttamaan Yhdysvaltalaiseen ulkopolitiikkaan ja suhteeseen Lähi-itään (Little 2002, 10). Esimerkiksi National Geographic -lehden osuutta orientalismin vahvistajana Yhdysvalloissa on tutkittu 1900-luvun ajalta (ks. Lutz ja Collins 1993). Vaikka amerikkalainenkin orientalismi on ollut läsnä Yhdysvaltojen perustamisesta lähtien (Little 2002, 318), Se on noussut poliittiseksi vaikuttajaksi Toisen Maailmasodan jälkeen. Little näkee, että orientalismin stereotypiat arabeista poliittisesti alkukantaisempina, rappeutuneina, ja vähempiarvoisina on ohjaillut Yhdysvaltojen politiikkaa 1940-luvulta eteenpäin (2002, 11). Kaikilla meistä on varmasti kokemuksia siitä, miten viihdeteollisuus tänä päivänä rakentaa orientalismia, kuvauksillaan (muslimi)terroristeista. Siinä missä 1800-luvulla kirjallisuus, nykypäivänä televisio rakentaa ja ylläpitää orientalismia yhteiskunnassa.

Oleellista ei ole kuitenkaan arvioida Yhdysvaltojen (tai 1800-luvun imperiumien) ulkopoliittisia valintoja. Oleellisempaa on huomata yhteys orientalismin ja maailmanpoliittisen tilanteen välillä. Orientalismi on seurannut vallan tasapainoa länsimaissa entisistä imperiumeista 1800-luvulla Yhdysvaltoihin 1900-luvulla.

Palaan takaisin alussa mainitsemaani ajatukseen siitä, että toiseus korostuu yhteiskunnissa kriisien aikana. Kriiseissä ja sosiaalisissa murroksissa me pyrimme aktiivisemmin määrittelemään oman yhteisömme rajoja, ja paikantamaan omaa identiteettiämme. Yksi yleisimpiä tulkitsemisen strategioita, on pyrkiä selittämään nykypäivää menneisyydellä (Said 1994, 1). Tämän prosessin voisi nähdä olevan myös käynnissä meidän suhteessamme terrorismiin (ja arabimaailmaan). Palaamme takaisin tuttuihin representaatioihin orientaalista, ja pyrimme sen kautta selittämään tämän päivän tapahtumia. Haasteena on kuitenkin se, että maailma ei ole sama paikka, joka se oli 1800-luvulla. Ajat muuttuvat, ja nyt käymmekin neuvottelua siitä, miten sovittaa vanha ajatus uuteen aikaan.

ISIS taistelee kunnes ei vääräuskoisuutta. Vaihtoehtoina kääntyminen islamiin, orjuus tai kuolema. Sotaa käyty jo 1400-vuotta (@JanneLeht 24.3.2017)

Islam on uskontona vaiheessa missä kristinuskonto oli noin 600 vuotta sitten. Vaatisi maallistuneiden reformia. (@janaarnikoivu 23.3.2017)

Eivät ole islamisteja vaan yhteiskunnasta syrjään joutuneita ihmisiä. Terrorismi ja pahuus helppoja vastauksia. Muut vaikeampia. #Tukholma (@iuselius 7.4.2017)

Lähteet:

Little, Douglas 2002: American Orientalism. University of North Carolina Press.

Lutz, Catherine & Collins, Jane 1993: Reading National Geographic. University of Chicago Press.

Said, Edward 1978/1995: Orientalism - Western Conceptions of The Orient. Penguin.

Said, Edward 1993/1994: Culture and Imperialism. Vintage.

Turner, Bryan 1989: From Orientalism to Global Sociology. Sociology. vol 23 no. 4, pp 629-638.

Suhtautuminen terrorismiin eurooppalaisuuden kautta

Alexander Wendt näkee, että on olemassa kahdentasoisia identiteettejä, korporatiivinen (yksilöllinen) identiteetti ja sosiaalisia identiteettejä. Korporatiivinen identiteetti on yksilön näkemys itsestään yksittäisenä toimijana, kun taas sosiaaliset identiteetit kuvastavat yksilön suhdetta muihin. Sosiaalinen identiteetti muodostuu, kun yksilö tarkastelee itseään toisten näkökulmasta. Ihmisellä on useita kilpailevia sosiaalisia identiteettejä, joita tämä omaksuu tilanteen mukaan, perustuen siihen, miten uskoo toisten käsittävän tämän. Nämä sosiaaliset identiteetit muodostavat kuvan minusta/meistä eri tilanteissa, määräävät paikkamme yhteiskunnallisissa rakenteissa, ja tarjoavat jaettuja oletuksia ja uskomuksia, joita hyödyntää kanssakäymisessä. (1994, 385.)

En lähde kyselemään kuulumisia tuntemattomalta ihmiseltä, joka istuu viereeni bussissa. Me kaikki tiedämme, että suomalaiset saattavat kokea sen tunkeilevaksi. Toisissa kulttuureissa se olisi koettu kummalliseksi, jos en olisi kysynyt. Me liitämme itseämme ja toisiamme laajempiin sosiaalisiin ryhmiin, joiden perusteella ohjaamme omaa toimintaamme ja suhtautumistamme tiettyyn suuntaan. Identiteeteillä on siis paljon vaikutusta omaan toimintaamme, eivätkä ne välttämättä ole meille henkilökohtaisia, vaan laajemmin yhteiskunnallisesti muodostuneita. Identiteettien luomat käyttäytymismallit konkretisoituvat representaatioissa, tavoissa esittää tietoa, joista puhuin aikaisemmin. Representaatiot ammentavat laajemmista esittämisen resursseista, joita identiteetit valikoivat.

Tarkastellessa Euroopassa tapahtuneita terrori-iskuja, meidän tulee huomioida suomalaisten etäisyys itse tapahtumista. Tällaisessa tilanteessa suomalainen omaksuu sellaisen identiteetin, jonka alaisuuden kyseisen tilanteen voisi nähdä jäävän, esimerkiksi eurooppalaisuuden. En tarkoita, etteikö asiaa olisi pohdittu myös Suomen näkökulmasta, mutta tapahtumat nähdään ennemmin Eurooppaa, eikä vain Suomea, koskevana asiana. Samoihin aikoihin tapahtui myös terrori-isku Pietarissa, mutta me reagoimme siihen eri tavalla.

Tukholman uhrien muistoksi, miksi ei Pietarin? #Tukholma #Pietari #terrorismi (@NelliKallinen, 7.4.2017)

EU-komission puheenjohtaja: "Isku yhteen maahan on isku kaikkia vastaan" (@MTVUutiset, 7.4.2017)

#Eurooppa taas iskun kohteena. Euroopan johtajat reagoivat. #Lontoo #Britannia #Tanska #terrorismi (@KaiJaskari, 22.3.2017)

Euroopan käsite muodostui pitkään sitä yhdistävän kristinuskon kautta, mutta 1500-luvun tutkimusmatkailu ja kasvava tietoisuus maailmasta alkoi myös kehittää käsitystä Euroopasta kehittyneempänä, kuin muu maailma. 1700-luvulla käsite alkoi maallistumaan, ja Eurooppa nähtiin yhä enemmän sivistyksen (taiteiden, tieteen ja rauhan) kehtona. Olennaisinta on, että 1700-luvulle mennessä Euroopasta oli tullut vertailukohta, jonka kautta muuta maailmaa tarkasteltiin. (Hay 1968, 105, 115, 121, 117.)

Jos siirrymme nykypäivään, niin Euroopan Unioni rakentuu pitkälti samojen ajatusten pohjalle, joita Hay näkee Euroopan idean kehittymisessä vuosisatoja aikaisemmin. EU:n arvoiksi ja periaatteiksi voisi lukea rauhan, vapauden, demokratian, ihmisoikeudet, laillisuusperiaatteen, tasa-arvon, solidaarisuuden, kestävän kehityksen ja hyvän hallinnon. Näihin arvoihin viitataan etenkin kriiseissä, ja lisäksi EU:lla nähdään olevan historiallinen velvollisuus maailmassa. (Lucarelli ja Manners 2006, 38, 3.) Näistä muodostuu mielikuva, että Eurooppa edustaa sivistyksen kehitystä – ikään kuin mallia muulle maailmalle. En halua kyseenalaistaa tätä näkemystä, vaan huomauttaa sen, ettei kyseessä ole modernin ajan ilmiö, vaan huomattavasti vanhemman ajatuksen jatkumoa.

Euroopan Unionia on pitkään pyritty määrittelemään kansainvälisenä toimijana (Smith 1999, 12). Realismi nojaa ajatukseen siitä, että valtiot pyrkivät vain selviytymään, tehden kansainvälisestä yhteistyöstä haastavaa (Hill ja Smith 2005, 25). Tämä tekee realistisista malleista huonosti yhteensopivia EU:n tarkasteluun. Euroopan Unioni ei ole, vaan toimija, projekti ja keskeneräinen prosessi (Lucarelli ja Manners 2006, 7). Se ei rakennu valtion pohjalle, vaan yhteisille tavoitteille. Konstruktivismi onkin kenties paras lähestymistapa EU:n määrittelyyn kansainvälisenä toimijana. Konstruktivismissa valtioiden rakenteet eivät ole materiaalisia, ja nämä rakenteet heijastuvat valtioiden identiteeteissä ja tavoitteissa (Wendt 1994, 385). Näitä immateriaalisia ulottuvuuksia ovat esimerkiksi normit, arvot ja ideat, joiden voisi nähdä luovan kokonaan pohjan EU:n ulkopolitiikalle (Kenkeleire ja MacNaughtan 2008, 333). Esimerkiksi Turkin EU jäsenyyttä on kyseenalaistettu, vedoten siihen, että Turkin sosiaalinen ja kulttuurinen rakenne eroaa liikaa Euroopasta, eikä täten voi olla osa Eurooppaa (Dodovski ja Pendarovski 2011, 74).

Näitä samoja eurooppalaisia arvoja, joiden voisi nähdä ohjaavan EU:n politiikkaa, on myös pyritty jalkauttamaan kansalaisten keskuuteen. Onkin mielenkiintoista, että Iso-Britanniassa havaittiin huomattavasti paljon heikompi assosioituminen eurooppalaisiin symboleihin ja arvoihin, kuin sitä nuoremmissa EU maissa (Dodovski ja Pendarovski 2011). Tämä todettiin ennen Brexittiä. Oleellista ei ole tarkastella kuinka ”onnistunutta” näiden arvojen jalkauttaminen on ollut esimerkiksi Suomessa, vaan huomioida se, että niin EU poliittisena toimijana, kuin myös sen kansalaiset, uskovat EU:n toimivan tietyllä tapaa, joka perustuu arvoihin ja periaatteisiin.

Ei voida rinnastaa. Ääri-islamismin agenda iskee naisten ja lasten oikeuksiin: mutilaatio, lapsiliitot, kunniamurhat, jihad-raiskaukset... (@ER_Korhola, 8.4.2017)

Ruotsissa kuten muuallakin yllin kyllin islamisteja vapaalla jalalla. Iskuja tapahtuu kunnes politiikkaa tiukennetaan #tukholma  #terrorismi (@AlanSalehzadeh, 7.4.2017)

ISIS:n alueelle menneet Suomen kansalaiset on tuomittava maanpetoksesta vankeuteen. (@pmakela1, 23.3.2017)

Palaan takaisin ajatukseen sosiaalisista identiteeteistä. Niitä on useita, ja yksilö valikoi niistä sen, jonka kokee olevan relevantein tilanteessa. Valittu identiteetti muodostaa valmiin rungon, jonka perusteella asemoitua ja käyttäytyä suhteessa muihin. Olen esittänyt, että ulkomailla tapahtuvat terrori-iskut herättävät nimenomaan eurooppalaisen sosiaalisen identiteetin, ja korostanut, kuinka Euroopan historia ja EU:n arvot ja periaatteet muodostavat sisällön tälle identiteetille. Kun ilmiötä lähestytään tämän identiteetin kautta, muotoutuvat ongelmat (ja niiden ratkaisut) tietynlaisiksi. Suvaitsevaisuus on hyvä esimerkki eurooppalaisen identiteetin herättämästä keskustelusta. Solidaarisuus oli yksi EU:n arvoista ja periaatteista, mutta miten olla suvaitsevainen ihmisiä kohtaan, jotka saattavat haluta toteuttaa näitä iskuja? Tästä asiasta neuvotellaan jatkuvasti.

pitää kyl myöntää, että tää meno pelottaa. Etenkin kun euroopassa terrorismi on pahimimpien suvakkien parissa normalisoitu. (@ceirque, 23.3.2017)

#valkopesu  punavihersuvakit taas vinkuu. Tottakai on muslimi. (@Iinatherock1 7.4.2017)

#kotouttaminen ja #suvaitsevaisuus ovat päivän sanoja Suomessakin koskien myös palaavia isis-taistelijoita. (@SusanGoldrosen, 7.4.2017)

Tekeekö iskuista pahempaa se, että niihin liitetään vahvasti uskonnollisuus? Uskonnon merkitys eurooppalaisuudessa on laskenut vuosisatojen saatossa, ja valistuksen myötä sivistys ja uskonnollisuus ovat alkaneet muodostaa vastakohtia.

vapaus on vastuuta, uskonto sopii niillle kenellä ei ole selkärankaa. (@rivokiinalainen, 23.3.2017)

Näkee taustakuvastasi millainen henkilö olet. Islam on vaaraksi Euroopalle olet rasisti tai et. Muslimi oli tämäkin iskun  tekijä 1/2  (@Hattiswatti 7.4.2017)

Selvää on ainakin se, että terrorismi sijoittuu poliittisen järjestelmän ulkopuolelle, ja estää rauhaa – kaksi keskeistä arvoa eurooppalaisuudessa.

Jihadistiset terroriteot iskevät kuitenkin hyvin tiettyyn kohtaan eurooppalaista identiteettiä. Kuten Edward Said on todennut, Orientti (The Orient) on pitkään palvellut Euroopan vastakohtana, ja täten määritellyt meille eurooppalaisuutta. Se on olennainen osa myös eurooppalaista materiaalista kulttuuria. Se representoituu esimerkiksi tavassa, jolla esitämme arabit elokuvissa ja televisiossa. Arabit ovat ovelia, mutta pohjimmiltaan sadistisia ja petollisia. Kaiken takana piilee pelko jihadista. (1995, 1-2, 286-287.) Said teki nämä huomiot 1970-luvulla. Miten ISIS:in retoriikka länsimaisen yhteiskunnan rappiosta ja tavoite luoda kalifaatti ruokkii tätä narratiivia, joka meillä eurooppalaisina on ollut jo kauan ennen sen syntyä?

Islam ja siihen alistuvat muslimit joukkotuhoavat krisittyjä kuten ovat tehneet koko Islamin historian ajan, ja tekevät edelleenkin. (@YuccaPalmu, 9.4.2017)

Kirjalliset lähteet:

Dodovski, Ivan & Pendarovski, Stevo 2011: Constructing Europe as a Global Power: From Market to Identity? V. I - Biblo, dooel, Skopje.

Hay, Denys 1957/1968: Europe - The Emergence of an Idea. Edinburgh University Press.

Said, Edward 1978/1995: Orientalism - Western Conceptions of The Orient. Penguin.

Wendt, Alexander 1994: Collective Identity Formation and the International State. The American Political Science Review, Vol 88, No. 2 (Jun., 1994), pp. 384-396.

Lucarelli, Sonia & Manners, Ian 2006: Values and Principles in European Union Foreign Policy. Routledge.

Hill, Christopher & Smith, Michael 2005: International Relations And The European Union. Oxford University Press.

Keukeleire, Stephan & MacNaughtan, Jennifer. The Foreign Policy of The European Union. Palgrave Macmillan 2008.

Smith, Karen. The Making of EU Foreign Policy: The Case of Eastern Europe. Palgrave Macmillan 1999.

Mikä on terrorismin diskurssi?

Terrorismissa ei ole kyse pelkästään väkivallan teosta, sillä muutenhan me reagoisimme samalla tapaa kaikkiin puukotuksiin, tai yliajoihin, joita sattuu. Terrori-iskuilla on kuitenkin huomattavasti suurempi painoarvo. Tämä painoarvo tulee symboleista joita tekijä liittää iskuun, sekä myös siitä, miten me päätämme tulkita sitä. Joseph Tuman määrittelee terrorismin retoriikaksi. Hän näkee, että terrorismissa iskun tekijä ensiksi koodaa viestin (encodes). Tällöin hän yksinkertaistaa viestinsä toiminnaksi (väkivallaksi). Toisessa vaiheessa viestin yleisö tulkitsee viestin (decodes). Yleisönä tälle viestille ovat kaikki, jotka kuulevat iskusta. Oikeastaan voimme määritellä useampia eri yleisöjä iskulle, riippuen näiden suhteesta itse iskuun (esim. välittömät uhrit, päättäjät, kansainvälinen yhteisö). Kolmannessa vaiheessa yleisöt tekevät päätöksen siitä, mitä viestillä tekevät – kuinka he tulkitsevat sen. (Tuman 2009, 32-33.)

Jos ymmärrämme terrorismin yllämainittuna retorisena vuorovaikutuksena, täytyy meidän itse iskun lisäksi tarkastella niitä symboleja joita isku kantaa mukanaan menneestä, ja miten me tulkitsemme sen jatkoa varten. Tämä koko prosessi muovaa sitä, miten me käsitämme terrorismin. Oma tutkielmani keskittyy tarkastelemaan sitä, miten suomalaiset reagoivat ulkomailla tapahtuneisiin terrori-iskuihin (erityisesti Tukholman iskuun). Tällöin meidän tulee huomioida yleisön konteksti. Suomalaiset toimivat eri yleisönä Tukholman iskulle, kuin vaikka Turun puukotuksille. Tällöin myös siitä seuranneen keskustelun luonne on väistämättä erilainen. Keskustelu, jota on käyty Tukholman iskun pohjalta, on kuitenkin vaikuttanut myös siihen, miten me olemme myöhemmin reagoineet esimerkiksi Turun puukotuksiin. Aikaisempi keskustelu luo aina raamit joihin uudet puheenvuorot lisätään. Ne voivat ohjata keskustelua uuteen suuntaan, tai vahvistaa vanhaa kantaa. Tätä prosessia kutsutaan diskurssiksi.

Diskurssianalyysi nojaa teoriaan siitä, että kielenkäyttö (ja diskurssi) osittain myös rakentavat meidän todellisuuttamme ja näin sekä vaikuttaa että muokkaa omaa näkemystämme (esim. Turunen 2011; Johnstone 2005). Pietikäinen ja Mäntynen näkevät, että diskurssille on kriittisen diskurssintutkimuksen perinteessä kaksi merkitystä: yleisilmaus ”diskurssi”, sekä määrällinen ilmaus ”diskurssi/diskurssit”. Ensimmäinen kuvastaa prosessia, jonka kautta meidän puheilla ja teoillamme on vaikutusta esimerkiksi käsitykseemme todellisuudesta. Toinen merkitys tarkoittaa yhteisössä vallitsevia käytänteitä jostain asiasta puhuessa. (2009, 26-27.) Oleellista on myös huomioida, ettei diskurssianalyysissä pyritä ymmärtämään yksilöitä, ja niitä kognitiivisia prosesseja, joilla yksilö on päätynyt muodostamaan puheenvuoronsa. Sen sijaan diskurssianalyysi tarkastelee sosiaalisia käytänteitä, eli laajempaa diskurssiivista kenttää. (Jokinen, Juhila ja Suoninen 1993, 37.)

Terrorismin diskurssi siis viittaa siihen, miten terrorismista keskustellaan. Se, mikä tekee diskurssin tutkimisesta mielenkiintoista, ei ole pelkät sanat joita käytetään, vaan mitä ja miten ne representoivat. Kuten Pietikäinen ja Mäntynen toteavat, representaatio tarkoittaa kirjaimellisesti uudelleen esittämistä. Aina kun esitämme jotain uutta, hyödynnämme siinä vanhoja esityksiä ja niiden resursseja. (2009, 46.) Jos esimerkiksi keskustelen ystäväni kanssa säästä ja tiedän hänen nähneen Tähtien sodat, Saattaisin sanoa, että ulkona on yhtä kylmä kuin Hothilla. Tällöin havainnollistaisin esitystäni tiedon kautta, jonka tiedän jakavani hänen kanssa. Vielä mielenkiintoisempaa olisi, kun sanon saman asian henkilölle, jonka en tiedä nähneen Tähtien sotia. Tällöin minä teen oletuksen, että Tähtien sota on saavuttanut sen verta merkittävän aseman yhteiskunnassamme, että kaikki tuntevat sen tarinan.

Samalla tavalla voimme tarkastella terrorismin diskurssissa esiintyviä representaatioita, sekä niitä aikaisempia esityksiä, joista ne ammentavat resursseja. Mihinkä aikaisempiin tapahtumiin tai keskusteluihin puhuja viittaa? Mitä piirteitä puhuja korostaa puheenvuorossaan? Usein yksinkertaisistakin sanoista syntyy tiettyjä assosiaatoita, ja me hyödynnämme näitä assosiaatoita keskustelussamme. Valitsemme sanoja, jotka uskomme merkitsevän vastaanottajalle samaa kuin meillekkin, koska täten varmistamme, että viestimme ymmärretään oikein. 

Kielenkäytössä on aina olemassa yksilöllinen kielenkäyttäjän mikrotaso, mutta siitä heijastuu myös laajempi yhteiskunnallinen makrotaso (Pietikäinen ja Mäntynen 2009, 63). Siinä missä makrotaso heijastuu yksilölliseen kielenkäyttöön, myös uusilla vakiintuvilla ilmaisutavoilla ja diskursseilla voi olla laajempia ideologisia seurauksia (Jokinen, Juhila ja Suoninen 1993, 93). Täten laajempi yhteiskunnallinen makrotaso antaa meille välineet, joilla voimme vaikuttaa siihen takaisin. Mikro- ja makrotasot ovat vuorovaikutussuhteessa. 

Voimme esimerkiksi tarkastella seuraavia twiittejä:

”Missä raaka, primitiivinen väkivaltauskonto Islam, siellä ongelmat joiden edessä kädettömät poliitikot ja viranomaiset nostavat käsiä pysyyn” (@Yuckis1, 8.4.2017)

”Uskonto ja politiikka erikseen ja varsinkin tappaminen ja uskonto ei kuulu yhteen!!" (@minlaulai, 7.4.2017)

”Suomessa jotkut toimittajat tieteellisesti puolustavat islamisteja. #terrorismi” (@AlanSalehzadeh, 28.3.2017)

Jokaisessa näistä twiiteistä luodaan vastakkainasettelua valistuksen ja uskonnon välille. Ensimmäisessä twiitissä representoidaan modernin yhteiskunnan tukipilareita (valtiota) ”primitiivisen” Islamin vastaparina. Toisessa twiitissä erotellaan uskonto ja politiikka selkeästi jo alussa, kun taas kolmannessa twiitissä leikitellään sillä, että joku yrittää yhdistää kahta (mahdollisesti yhteensopimatonta) asiaa yhteen, tiede ja islamisti. Ajatus Euroopasta rauhan ja sekularismin ajajana ei ole uusi, vaan sen voidaan nähdä alkaneen jo 1700-luvulla (Hay 1968, 119-122). Toisaalta Lähi-itä on Euroopassa nähty primitiivisenä ja väkivaltaisena keskiajalta asti (Said 1995, 300). Nämä vertaukset ammentavat aikaisemmista esityksistä ja resursseista.

Tämä vastakkainasettelu liittyy vahvasti kahteen identiteettiin, jotka kumpuavat vahvasti aineistosta: eurooppalainen ja orientaali. Näiden identiteettien muodostuminen ei ole alkanut viime huhtikuussa, ja niistä kirjoitankin seuraavaksi.

Kirjalliset lähteet:

Hay, Denys 1957/1968: Europe - The Emergence of an Idea. Edinburgh University Press.

Johnstone, Barbara 2007: Discourse Analysis. Oxford: Blackwell Publishing.

Jokinen, Arja; Juhila, Kirsi & Suoninen, Eero 1993: Diskurssianalyysin aakkoset. Vastapaino.

Pietikäinen, S. & Mäntynen, A. 2009: Kurssi kohti diskurssia. Vastapaino.

Said, Edward 1978/1995: Orientalism - Western Conceptions of The Orient. Penguin.

Tuman, Joseph 2009:  Communicating Terror: The Rhetorical Dimensions of Terrorism. Sage Publications.

Turunen, Arja 2011: Hame, housut, hamehousut! Vai mikä on tulevaisuutemme? naisten päällyshousujen käyttöä koskevat pukeutumisohjeet ja niissä rakentuvat naiseuden ihanteet suomalaisissa naistenlehdissä 1889-1945. Kansatieteellinen Arkisto 53. Helsinki: Suomen Muinaismuistoyhdistys.