Samaistuminen ja empatia Tukholman terrori-iskun reaktioissa

Tarkastellessa terrori-iskujen vaikutusta suomalaisten mielipiteisiin tulee huomioida pääsääntöinen tiedonlähde tapahtumiin, media. Media tuo kaukaisetkin tapahtumat meidän tietoisuuteemme, asettaen meidät todistajiksi tapahtumille. Tutkimuksessa on käytetty termiä media witnessing, mutta Frosh ja Pinchevski jakavat todistamisen kolmeen osa-alueeseen: in (mediassa), by (median toimesta) ja through (median kautta) (2009). Ensimmäiset kaksi osa-aluetta kuvastavat median roolia (keitä todistajia esitetään mediassa, sekä miten media tulkitsee itse tapahtumia), kun taas kolmas koskee uutisoinnin vastaanottajia ja tulkitsijoita – meitä. Oma aineistoni tarjoaa enimmäkseen vastauksia kolmanteen osa-alueeseen, ja on myös tutkimuskysymysteni fokus.

Maria Kyriakidou on tutkinut kreikkalaisten suhtautumista kärsimystä raportoivaan ulkomaan uutisointiin. Hän on jakanut lukijoiden todistamisen neljään muotoon: Politisoituneeseen (politicized), erillistävään (detached), vaikuttavaan (affective) ja ekstaattiseen (ecstatic) todistamiseen. (2015.) Jokaisella todistamisen muodolla on omia ominaispiirteitään, ja synnyttävät tiettyjä reaktioita. Ne tarjoavat myös hyvän lähtökohdan aineiston tarkasteluun ja Tukholman iskun erityispiirteiden tarkasteluun.

Vaikuttava todistaminen keskittyy lukijan omaan tunnereaktioon jopa niin paljon, että se varjostaa itse tapahtumat. Vaikuttava todistaminen toisaalta myös nojaa oletukseen samankaltaisuudesta uutisoinnin kohteen ja lukijan välillä. Vahva tunnereaktio lukijan toimesta vaatii, että lukija samaistuu ihmisiin, joiden kärsimystä kuvaillaan. Tämän kautta etäisyys todistajan ja todistettavien välillä kavenee. (Kyriakidou 2015, 221.)

Jokainen terrori-isku on järkyttävä ja kamala. Erityisen paljon terrori-iskut järkyttävät, jos osuvat vanhoille kotikulmille. #Tukholma (@paavoarhimaki, 7.4.2017)

Taas uusi isku ja läheltä liippaa taas. Ensin Pietari ja nyt Tukholma. Maailma on sairas. (@Kimmo_Kautio, 7.4.2017)

Pietari, #Tukholma - lähellä pyyhkii. Järkyttävää. #terrorismi (@AkiSelkee 7.4.2017)

Kyriakidou määrittelee kuitenkin myös vaikuttavaa todistamista voimakkaamman tunnereaktion, ekstaattisen todistamisen. Ekstaattisessa todistamisessa lukijat kokevat voimakkaan tunnereaktion lisäksi todistamisen välittömänä ja kiireellisenä. Ekstaattisessa todistamisessa etäisyys todistajan ja todistettavien välillä muuttuu lähes näkymättömäksi. Lukijan empatia ei ole enää uhrien piirteissä, vaan uhrit muuttuvat ”universaaleiksi ihmisolennoiksi, joita merkkaa kuolemanpelko”. (2015, 222-223.) Oleellinen ero vaikuttavaan todistamiseen verrattuna on se, että ”uhri” käsitteenä laajentuu. Tapahtumat ja kärsimys siirtyvät myös lukijoiden välittömään läheisyyteen, eivätkä vain ole ulkopuolinen empatian kohde. Tämän lisäksi tapahtumista annetaan välitön ja kiireellinen kuvaus.

Tämä mielestäni tekee Tukholman iskusta merkittävän meille suomalaisille, koska me koemme yhteyttä ruotsalaisiin. Aineistossa myös nousi esille twiittejä, joissa peräänkuulutettiin välitöntä toimintaa ja korostettiin kiirettä, muodostaen ekstaattista todistamista.

Teuvo Hakkarainen: Viimeistään nyt päättäjien täytyy herätä – isku Suomessa vain ajan kysymys - Suomen Uutiset (@VerkkomediaPS 8.4.2017)

Lukukamaa! Kommentti: Herätys Suomen poliitikot – Tukholman isku tuli lähelle ja yksi asia edelleen hoitamatta! (@TimoHaapala 8.4.2017)

Tukholma iskun kohteena synnyttää siis voimakkaamman tunnereaktion, kuin suomalaisille etäisempi kohde. Arvioidessa Tukholman iskun pidempiaikaisempia vaikutuksia, tulee kuitenkin tarkastella politisoitunutta todistamista. Politisoitunut todistaminen liittää tapahtumat poliittiseen diskurssiin (Kyriakidou 2015, 224). Tällöin tapahtumia esimerkiksi pyritään selittämään poliittisilla päätöksillä, kuten vaikka ”avoimien ovien politiikalla” tai ”monikulttuurisuudella”. Suurin osa twiiteistä aikaisemmissa teksteissäni (jotka koskivat pääsääntöisesti eurooppalaisuuden ja orientalistisia representaatioita) olivat politisoitunutta todistamista. Sen lisäksi, että politisoitunut todistaminen kertoo poliittisesta diskurssista (josta se ammentaa resursseja) laajemmin, se myös rakentaa sitä. Vaikkei lukijan kommentti suoraa peräänkuuluttaisikaan toimintaa, puheenvuoro sulautuu laajempaan diskursiiviseen kenttään. Jos tarpeeksi moni sanoo maahanmuuttopolitiikan olevan syy Tukholman iskuun, syntyy meille väistämättä käsitys siitä, että politiikkaa tulisi muuttaa.

Tässä jälleen ruotsalaisten läheisyys suomalaisiin, toisena pohjoismaisena hyvinvointivaltiona, jonka kanssa koemme jakavamme menneisyyttämme, on merkittävässä roolissa. Kun meidän valtioidemme koetaan olevan lähellä toisiaan, puheenvuorot, jotka peräänkuuluttavat politiikan muutosta Ruotsissa, väistämättä kajahtavat myös Suomessa.

Ruotsissa kuten muuallakin yllin kyllin islamisteja vapaalla jalalla. Iskuja tapahtuu kunnes politiikkaa tiukennetaan #tukholma  #terrorismi (@AlanSalehzadeh, 7.4.2017)

Stubb, Orpo ym. tilasivat tätä Suomeenkin rajat auki -politiikallaan. (@Korhoraattori2, 7.4.2017)

#Tukholma n isku laittanee #suurmoskeija hankkeen hyllylle. #Ääriislamia ei varmastikaan kukaan Helsinkiin kaipaa. (@tempusultima 8.4.2017)

Viimeisenä todistamisen muotona Kyriakidou mainitsee erillistävän todistamisen. Erillistävässä todistamisessa tapahtumien ja niihin liittyvän kärsimyksen ei nähdä olevan merkitsevää lukijoille. Tätä perustellaan usein joko maantieteellisellä tai muulla etäisyydellä. (2015, 226-227.) Tällainen todistaminen ei kuitenkaan ollut juurikaan läsnä aineistossani. Se vahvistaa myös aikaisempien todistamisen muotojen kohdalla korostamaani läheisyyttä Tukholman iskussa. Tämä läheisyys johtaa voimakkaampaan tunnereaktioon, sekä ohjaa myös politisoituneet puheenvuorot, jotka suunnataan ruotsalaisille, samalla myös meille Suomeen. Tällöin voisi olettaa, että Tukholman isku aiheuttaa myös vahvempia poliittisia reaktioita, kuin vaikkapa manner-Euroopassa tapahtuneet iskut.

Lähteet:

Frosh P and Pinchevski A 2009: Introduction: why media witnessing? Why now? In: Frosh P and Pinchevski A (eds) Media Witnessing: Testimony in the Age of Mass Communication. Palgrave and McMillan, pp. 1–19.

Kyriakidou, Mariah 2015: Media witnessing: exploring the audience of distant suffering. Media, Culture & Society 2015, Vol. 37(2) 215–231.

Monikulttuurisuuden haasteet 2000-luvulla

1950-luvulla siirtolaisuus muutti muotoaan länsimaissa. Aikaisemmin siirtolaisten määrä oli alhainen, ja he kulttuurisesti assimiloituivat (sulautuivat) paikallisväestöön. Toisen Maailmansodan jälkeen siirtolaisten määrä kuitenkin kasvoi, ja he alkoivat muodostaa etnisiä yhteisöjä, joissa säilytettiin kotimaan kulttuurisia piirteitä. Siirtolaiset lakkasivat assimiloitumasta, ja vieraat kulttuurit alkoivat näkyä yhä enemmän sosiaalisessa ja julkisessa tilassa. Monikulttuurisuus on tapa suhtautua kulttuurisiin vähemmistöihin ja moninaisuuteen, joka syntyi tämän seurauksena. (Hage 2008, 491.)

Stuart Hall näkee kolmen tekijän johtaneen monikulttuurisuuden syntyyn 1900-luvun toisella puoliskolla: (1) jälkikolonialismi, (2) kylmän sodan loppuminen ja (3) globalisaatio (2003, 238-243). Eurooppalaisten imperiumien lopullinen hajoaminen synnytti paljon uusia (monikulttuurisia) kansallisvaltioita, samoin kuin Neuvostoliiton hajoaminen. Nämä ovat nostaneet etnisyyttä ja kulttuureja keskustelunaiheiksi. Hage näkee, että eurooppalaisten kiinnostus toisia kulttuureja kohtaan (kosmopoliittisuus), sekä vakaa kansallinen identiteetti 1900-luvun jälkipuoliskolle, sai eurooppalaiset suhtautumaan positiivisesti kulttuuriseen moninaisuuteen. Turismin kasvu, koulutustason nousu ja taloudellinen kasvu saivat länsimaalaiset ”rentoutuneiksi” oman kansallisen identiteettinsä kanssa, ja kiinnostuneeksi kulttuurisista eroista – toisista. (Hage 2008, 493-494.)

Monikulttuurisuus on siis alun perin siirtolaisuuden kasvun tuottaman sosiaalisen liikehdinnän käsittelyyn kehitetty strategia, joka perustuu kulttuuristen erojen arvostamiseen ja suvaitsemiseen. Tämä vaikuttaisi sopivalta vastakohdalta aikaisemmin käsittelemälleni Euroopan ja Orientin erojen kärjistämiselle. Aineistossa se ei kuitenkaan muodosta vastustavaa diskurssia, vaan monikulttuurisuus mainitaan lähes poikkeuksetta negatiivisessa yhteydessä.

Sattuuhan sitä. Terrorismi on normaali osa kaupunkielämää monikulttuurissa. (@pohjanaakka 7.4.2017)

Nähtävästi monikulttuurisuus ei rikasta juuri muuta kuin hautausmaan ikäjakaumaa. #terror #islam #PrayForStockholm (@KaartinenDaniel 7.4.2017)

Monikulttuurisuus on törmännyt uusiin haasteisiin 2000-luvulla. Näitä haasteita tarkastelemalla on mahdollista havaita, miksi monikulttuurisuus ei toimi tehokkaana vastavoimana vastakkainasettelulle tämän päivän pakolaiskysymyksissä, ja miksi se osittain jopa ruokkii sitä.

Monikulttuurisuus on pohjimmiltaan sopimus yksilön ja valtion välillä. Valtio sallii yksilön säilyttää yksityinen kulttuurinen identiteetti, jos tämä omaksuu laajemman kansallisen identiteetin. Yksilöt lupautuvat noudattamaan yhteisiä pelisääntöjä, mutta saavat säilyttää oman kulttuurinsa niissä määrin, kuin nämä eivät ole ristiriidassa. Tässä sopimuksessa valtio on jo määritelty, ja neuvotellaan ainoastaan yksilön sisällyttämisestä siihen. Tämä on tärkeää, kun alamme tarkastelemaan monikulttuurisuuden haasteita. (Hage 2008, 498.)  

Islam henk koht vakaumuksena ihan fine. Islam poliittisena ideologiana ei. (@Jrvinen_J 7.4.2017)

John Berry on kehittänyt nelikentän kulttuuriselle sopeutumiselle (acculturation), joka vertailee yksilöiden halua säilyttää oma kulttuuriperintönsä, sekä muodostaa yhteys toisiin sosiaalisiin ryhmiin. Sopeutumisstrategioita voi tarkastella niin kulttuuristen vähemmistöjen, kuin myös enemmistöjenkin näkökulmasta. Lopullinen strategia muodostuu näiden ryhmien vuoropuhelussa. (Berry 1997, 8-10.)

 

  (http://my.ilstu.edu/~jrbaldw/372/Adaptation_files/image032.jpg)

Monikulttuurisuus on siis pohjimmillaan kulttuurista integraatiota. Oleellista on kuitenkin huomioida monikulttuurisuuden ja integraation riippuvuus kantaväestön halukkuudesta sisällyttää vähemmistöt. Hage näkee, että globalisaatio on johtanut eurooppalaisten vaaleaihoisten kansallisen identiteetin heikkenemiseen. Hänen mukaansa kulttuurilla on yhä kasvava rooli kansallisen yhteenkuuluvuuden luojana, koska toiset elämän osa-alueet, kuten talous, ovat siirtyneet yhä enemmän ylikansallisiksi ja irrallisiksi. Monikulttuurisuus pyrkii integroimaan ulkopuolisia valtioon, mutta se on olettanut valtion olevan jo luotu ja vakaa. Globalisaatio on huojuttanut kuitenkin myös kantaväestön kuuluvuuden tunnetta. (Hage 2008, 501.) Monikulttuurisuus on lähtökohtaisesti aina rakentunut olemassa olevan valtion (ja kantaväestön) ehdoilla. Täten kansallisen identiteetin horjuessa (ja etenkin yleistilanteen kriisiytyessä) on helppoa vahvistaa kantaväestön identiteettiä vähemmistöjen kustannuksella.

Nyt jos koskaan tarvitaan radikaalia kansallismielisyyttä! Ole rohkeasti radikaali ja taistele monikulttuurisuutta vastaan! #Tukholma (@koli1488 7.4.2017)

Islamin on nähty aiheuttavan myös oma haasteensa monikulttuurisuudelle. Monikulttuurisuudessa yksilölliset identiteetit, kuten uskonnollinen identiteetti, asetetaan yksityisiksi ja erotetaan julkisesta tilasta. Julkisessa tilassa yksilöiden oletetaan noudattavan ennen kaikkea kansallisia, valtion, pelisääntöjä. Islamin ylikansalliset lait, sharia-laki, ovat ristiriidassa monikulttuurisuuden kulmakivien kanssa. (Hage 2008, 505.) Tämä on toki merkittävä yleistys, mutta aiheuttaa silti merkittävää ristiriitaa monikulttuurisissa yhteiskunnissa.

islam on laki (koraani/Sharia), poliittinen järjestelmä (lainsäädäntövalta Allahilla,ei demokratialla), ihm.oik.arvo (Kairon ihm.oik.julist) (@JanneLeht 8.4.2017)

Globalisaation lisäksi monikulttuurisuus on törmännyt toisen polven maahanmuuttajien haasteeseen. Toisen polven maahanmuuttajat ovat herkempiä rasistiselle puheelle. Ensimmäisen polven siirtolaiset usein jopa olettavat kantaväestön suhtautuvan varautuneesti heihin, mutta myöhemmät polvet eivät ole muuttaneet maahan, eikä heillä ole samaa kokemusta ulkolaisuudesta. (Hage 2008, 503.) Itse näkisin, että toisen polven maahanmuuttajien herkkyys syntyy juurettomuudesta. Nämä henkilöt eivät ole koskaan olleet ”alkuperäisen” yhteisönsä jäseniä, vaan aina uuden kotimaansa jäseniä. Täten kytkökset kulttuurisiin juuriin ovat väistämättä heikompia. Sen sijaan he asuvat valtiossa, joka on luvannut sisällyttää heidät sen yhteisön jäseniksi. Toisaalta nämä henkilöt eivät myöskään ole täysivaltaisia uuden yhteisönsä jäseniä, sillä heidän juuret ovat muualla. Kantaväestön suhtautuminen voi vahvistaa tätä toissijaisuutta. Lopputulos on kokoelma heikkoja identiteettejä, ja on helppo nähdä miten tämä johtaisi jonkin uuden vahvan identiteetin etsimiseen – radikalisoitumiseen.

Ongelma: terroriteko > rasismin kasvu > helpottaa uusien radikaalien värväystä > lisää terroria. #terrorismi #rasismi (@ValtteriMakela 9.4.2017)

Monikulttuurisuuden keskeisin ongelma on mielestäni se, ettei se poista rajoja. Itse sanakin viittaa siihen, että on useita kulttuureja. Integraation ja segregaation välinen raja jää huteraksi. Nämä rajat luovat tilanteen, jossa voimme priorisoida vain tiettyä väestönryhmää, ja toisen polven maahanmuuttajat jäävät väistämättä aina eri asemaan, kuin kantaväestö. Daniel Weinstock myös kritisoi monikulttuurisuudessa usein piilevää oletusta siitä, että yksilöt edustavat (kokonaisvaltaisesti) jotain yksittäistä ryhmää. Todellisuudessa me kaikki kuulumme useampaan eri ryhmään, jotka eivät ole toisiaan poissulkevia. (2007, 258.)  Monikulttuurisuus lokeroi meitä tiettyihin ihmisryhmiin meidän kulttuurisen taustan perusteella, jättäen kaikki muut tekijät toissijaisiksi. Myös ihmisten integroituminen tapahtuu tällöin kulttuurisesta näkökulmasta. Todellisuudessa yksilöillä on useita muitakin keinoja olla vuorovaikutuksessa yhteisönsä kanssa – integroitua siihen.

Etenkin kun keskustelemme muslimimaahanmuuttajista, monikulttuurisuus ohjaa keskustelua siihen samaan kulttuuriseen vastakkainasetteluun, jota orientalismikin edustaa. On siis vähemmän yllättävää, että monikulttuurisuus nousee esiin aineistossa juurikin vastakkainasettelua tukevana, eikä sitä vastustavana, voimana.

Lähteet:

Berry, John 1997: Immigration, Acculturation, and Adaptation. Applied Psychology. (46) 1 , 5-68.

Hage, Ghassan 2008: Analysing Multiculturalism Today. The SAGE Handbook of Cultural Analysis. Toim. Bennett, Tony & Frow, John. SAGE.

Hall, Stuart 2003 (suom. Mikko Lehtonen): Monikulttuurisuus. Erilaisuus. Toim. Lehtonen, Mikko & Löytty, Olli. Vastapaino.

Weinstock, Daniel 2007: Liberalism, Multiculturalism, and the Problem of Internal Minorirties. Multiculturalism and Political Theory. Toim. Laden, Anthony & Owen, David. Cambridge University Press.

Orientalismi: tapa käsittää toista

Ulkopuolisuus on keskeinen osa kaikkia yhteiskuntia. On vaikeaa määritellä johonkin ryhmään kuulumista, ilman että määrittelee, mikä rajoitetaan ryhmän ulkopuolelle. Turner toteaa, että toisten erottelu ja arviointi ovat keskeinen osa yhteiseloa, mutta ne nousevat merkittäviksi tekijöiksi poikkeustiloissa, esimerkiksi kriiseissä. Turner kokee näiden tekijöiden johtaneen länsimaiden poliittiseen tarpeeseen ymmärtää islamia 1900-luvulla. (1989, 629-630.) Islamia (ja arabimaailmaa) ollaan kuitenkin pyritty määrittelemään jo paljon pidempään. Juurikin Lähi-itä on ollut Euroopalle maantieteellisen läheisyytensä vuoksi kautta aikojen tärkeä vertauskohta, sekä resurssien, mutta myös sivilisaation, lähde (Said 1995, 1-2). Koen, että länsimaiden ja arabimaailman välisessä suhteessa nousee kaksi oleellista teemaa: itseidentifikaatio ja poliittinen valta.

Tarkastelen aineistostani syntyvää kuvausta muslimeista ja islamista orientalismin näkökulmasta.  Alun perin Edward Saidin luoma käsite, orientalismi voi viittaa kolmeen eri asiaan: korporatiiviseen instituutioon, jonka keskeisin kiinnostus on orientti (the Orient), tiettyyn diskursiin pohjautuvaan ajattelutapaan, joka erottaa orientin ja oksidentin (the Occident), tai tieteelliseen kokoelmaan instituutioita, tiedemiehiä ja tieteenaloja (useimmiten länsimaista), jotka ovat pyrkineet määrittelemään orienttia (Turner 1989, 630). Oman tutkimukseni kannalta oleellisin on toinen määritelmä. Uskon, että aineistosta nousevat kuvaukset heijastavat laajempaa ajattelutapaa, joka on ohjannut suhtautumistamme islamiin ja arabimaailmaan jo pidemmän aikaa.

Orientti ei viittaa ainoastaan arabimaailmaan, vaan käsittää myös Aasiaa ja Afrikkaa laajemmin. Käsittelen tässä ainoastaan orientalismia suhteessa ”lähi orienttiin”, eli arabeihin ja islamiin. Said teki tutkimuksessaan saman rajauksen. Suhde arabeihin ja islamiin on se, jolla on merkitystä omalle tutkielmalleni. Täten, vaikka puhun orienttalismista ja orientista, käsittää tämä ainoastaan islamilaisen orienttalismin ja orientin. (Said 1995, 16-17, 260.)

Orientalismi kiinnittää huomion tiettyihin koettuihin eroihin Euroopan ja orientin välillä: Demokratia/despotismi, sosiaalinen kehitys/taantumus, rationaalisuus ja pidättäytyminen / aistillisuus ja antautuminen, sekä kurinalaisuus ja järjestelmällisyys / kyvyttömyys järjestäytyä. Nämä erot usein esittävät Euroopan positiivisessa valossa, ja orientin tämän negatiivisena peilikuvana. Tätä mielikuvaa ovat rakentaneet tutkijat, kuten Max Weber tai Friedrich Nietzsche, mutta myös kirjallisuus ja viihde. (Turner 1989.) Tämä luo tietyn mielikuvan orientista aistillisena, despoottisena, eriskummallisena ja poikkeavana, taipuvaisena epätarkkuuteen, sekä takapajuisena (Said 1995, 205).

En voi tietää mutta sen tiedän että siinä missä kristinusko on kyennyt uudistumaan, islam on yhä paimentolaisaateen tasolla. Se on ongelma. (@ER_Korhola, 8.4.2017)

Koko pitkä Islamin historia sen synnystä asti huutaa meille että Islam on raaka primitiivinen väkivaltauskonto joka ei muutu (@Yuckis1 23.3.2017)

Esim. täytyy olla idiootti, jos ei näe, mitä islam yhteiskunnille tekee ja mihin se niitä ohjaa. Onhan se erilaista, mutta ei ole rikkautta. (@mattimolari 20.3.2017)

Orientalismin kehityksessä on ollut keskiössä Englanti ja Ranska (Said 1995, 17). Ajattelutapana orientalismi kukoistikin 1800-luvulla. Monella tapaa orientalismi on ollut tapa dominoida siirtomaita, sekä ylläpitää imperialistista valtaa. Tästä muodostuu vallan ja hegemonian elementit orientalismiin. Osittain tähän hegemoniaan liittyen, kuvailemalla toiseutta (huonossa valossa) orientalismi päätyy myös määrittelemään eurooppalaisuutta. Tätä kautta orientalismilla on myös ollut tärkeä osuus eurooppalaisten itseidentifikaatiossa. Tämä liittyy myös alun kysymykseen siitä, voiko olla ”meitä” (eurooppalaisia) ilman selkeää ”heitä” (tänä vastakohtana on pitkään toiminut orientti).

Mitä muuta voisi odottaa?

Islam EI OLE yhteensopiva länsimaisen demokratian, tasa-arvon ja oikeuskäytännön kanssa. (@karkiehdokas 30.3.2017)

Heidän ajama poliittinen islam sortaa naisia,demokratiaa, tasa-arvoa ja yksilönvapautta,eikä ideologialle tule antaa jalansijaa Euroopassa (@JantunenKaarina 20.3.2017)

Enpä luottaisi kovin paljoa.On aika pieni porukka.Kristinusko on armollinen ja perääntyy.Islam perustuu armottomuuteen,eikä muita hyväksytä. (@MattiAherma 31.3.2017)

Englannin ja Ranskan vallan hiivuttua, orientalismi on siirtynyt vaikuttamaan Yhdysvaltalaiseen ulkopolitiikkaan ja suhteeseen Lähi-itään (Little 2002, 10). Esimerkiksi National Geographic -lehden osuutta orientalismin vahvistajana Yhdysvalloissa on tutkittu 1900-luvun ajalta (ks. Lutz ja Collins 1993). Vaikka amerikkalainenkin orientalismi on ollut läsnä Yhdysvaltojen perustamisesta lähtien (Little 2002, 318), Se on noussut poliittiseksi vaikuttajaksi Toisen Maailmasodan jälkeen. Little näkee, että orientalismin stereotypiat arabeista poliittisesti alkukantaisempina, rappeutuneina, ja vähempiarvoisina on ohjaillut Yhdysvaltojen politiikkaa 1940-luvulta eteenpäin (2002, 11). Kaikilla meistä on varmasti kokemuksia siitä, miten viihdeteollisuus tänä päivänä rakentaa orientalismia, kuvauksillaan (muslimi)terroristeista. Siinä missä 1800-luvulla kirjallisuus, nykypäivänä televisio rakentaa ja ylläpitää orientalismia yhteiskunnassa.

Oleellista ei ole kuitenkaan arvioida Yhdysvaltojen (tai 1800-luvun imperiumien) ulkopoliittisia valintoja. Oleellisempaa on huomata yhteys orientalismin ja maailmanpoliittisen tilanteen välillä. Orientalismi on seurannut vallan tasapainoa länsimaissa entisistä imperiumeista 1800-luvulla Yhdysvaltoihin 1900-luvulla.

Palaan takaisin alussa mainitsemaani ajatukseen siitä, että toiseus korostuu yhteiskunnissa kriisien aikana. Kriiseissä ja sosiaalisissa murroksissa me pyrimme aktiivisemmin määrittelemään oman yhteisömme rajoja, ja paikantamaan omaa identiteettiämme. Yksi yleisimpiä tulkitsemisen strategioita, on pyrkiä selittämään nykypäivää menneisyydellä (Said 1994, 1). Tämän prosessin voisi nähdä olevan myös käynnissä meidän suhteessamme terrorismiin (ja arabimaailmaan). Palaamme takaisin tuttuihin representaatioihin orientaalista, ja pyrimme sen kautta selittämään tämän päivän tapahtumia. Haasteena on kuitenkin se, että maailma ei ole sama paikka, joka se oli 1800-luvulla. Ajat muuttuvat, ja nyt käymmekin neuvottelua siitä, miten sovittaa vanha ajatus uuteen aikaan.

ISIS taistelee kunnes ei vääräuskoisuutta. Vaihtoehtoina kääntyminen islamiin, orjuus tai kuolema. Sotaa käyty jo 1400-vuotta (@JanneLeht 24.3.2017)

Islam on uskontona vaiheessa missä kristinuskonto oli noin 600 vuotta sitten. Vaatisi maallistuneiden reformia. (@janaarnikoivu 23.3.2017)

Eivät ole islamisteja vaan yhteiskunnasta syrjään joutuneita ihmisiä. Terrorismi ja pahuus helppoja vastauksia. Muut vaikeampia. #Tukholma (@iuselius 7.4.2017)

Lähteet:

Little, Douglas 2002: American Orientalism. University of North Carolina Press.

Lutz, Catherine & Collins, Jane 1993: Reading National Geographic. University of Chicago Press.

Said, Edward 1978/1995: Orientalism - Western Conceptions of The Orient. Penguin.

Said, Edward 1993/1994: Culture and Imperialism. Vintage.

Turner, Bryan 1989: From Orientalism to Global Sociology. Sociology. vol 23 no. 4, pp 629-638.