1950-luvulla siirtolaisuus muutti muotoaan länsimaissa.
Aikaisemmin siirtolaisten määrä oli alhainen, ja he kulttuurisesti
assimiloituivat (sulautuivat) paikallisväestöön. Toisen Maailmansodan jälkeen
siirtolaisten määrä kuitenkin kasvoi, ja he alkoivat muodostaa etnisiä
yhteisöjä, joissa säilytettiin kotimaan kulttuurisia piirteitä. Siirtolaiset
lakkasivat assimiloitumasta, ja vieraat kulttuurit alkoivat näkyä yhä enemmän
sosiaalisessa ja julkisessa tilassa. Monikulttuurisuus on tapa suhtautua kulttuurisiin
vähemmistöihin ja moninaisuuteen, joka syntyi tämän seurauksena. (Hage 2008, 491.)
Stuart Hall näkee kolmen tekijän johtaneen monikulttuurisuuden
syntyyn 1900-luvun toisella puoliskolla: (1) jälkikolonialismi, (2) kylmän
sodan loppuminen ja (3) globalisaatio (2003, 238-243). Eurooppalaisten imperiumien
lopullinen hajoaminen synnytti paljon uusia (monikulttuurisia)
kansallisvaltioita, samoin kuin Neuvostoliiton hajoaminen. Nämä ovat nostaneet
etnisyyttä ja kulttuureja keskustelunaiheiksi. Hage näkee, että eurooppalaisten
kiinnostus toisia kulttuureja kohtaan (kosmopoliittisuus), sekä vakaa
kansallinen identiteetti 1900-luvun jälkipuoliskolle, sai eurooppalaiset
suhtautumaan positiivisesti kulttuuriseen moninaisuuteen. Turismin kasvu,
koulutustason nousu ja taloudellinen kasvu saivat länsimaalaiset ”rentoutuneiksi”
oman kansallisen identiteettinsä kanssa, ja kiinnostuneeksi kulttuurisista
eroista – toisista. (Hage 2008, 493-494.)
Monikulttuurisuus on siis alun perin siirtolaisuuden kasvun
tuottaman sosiaalisen liikehdinnän käsittelyyn kehitetty strategia, joka
perustuu kulttuuristen erojen arvostamiseen ja suvaitsemiseen. Tämä vaikuttaisi
sopivalta vastakohdalta aikaisemmin käsittelemälleni Euroopan ja Orientin
erojen kärjistämiselle. Aineistossa se ei kuitenkaan muodosta vastustavaa
diskurssia, vaan monikulttuurisuus mainitaan lähes poikkeuksetta negatiivisessa
yhteydessä.
Sattuuhan sitä.
Terrorismi on normaali osa kaupunkielämää monikulttuurissa. (@pohjanaakka
7.4.2017)
Nähtävästi
monikulttuurisuus ei rikasta juuri muuta kuin hautausmaan ikäjakaumaa. #terror
#islam #PrayForStockholm (@KaartinenDaniel 7.4.2017)
Monikulttuurisuus on törmännyt uusiin haasteisiin
2000-luvulla. Näitä haasteita tarkastelemalla on mahdollista havaita, miksi
monikulttuurisuus ei toimi tehokkaana vastavoimana vastakkainasettelulle tämän
päivän pakolaiskysymyksissä, ja miksi se osittain jopa ruokkii sitä.
Monikulttuurisuus on pohjimmiltaan sopimus yksilön ja
valtion välillä. Valtio sallii yksilön säilyttää yksityinen kulttuurinen
identiteetti, jos tämä omaksuu laajemman kansallisen identiteetin. Yksilöt
lupautuvat noudattamaan yhteisiä pelisääntöjä, mutta saavat säilyttää oman
kulttuurinsa niissä määrin, kuin nämä eivät ole ristiriidassa. Tässä
sopimuksessa valtio on jo määritelty, ja neuvotellaan ainoastaan yksilön
sisällyttämisestä siihen. Tämä on tärkeää, kun alamme tarkastelemaan
monikulttuurisuuden haasteita. (Hage 2008, 498.)
Islam henk koht
vakaumuksena ihan fine. Islam poliittisena ideologiana ei. (@Jrvinen_J
7.4.2017)
John Berry on kehittänyt nelikentän kulttuuriselle
sopeutumiselle (acculturation), joka vertailee yksilöiden halua säilyttää oma
kulttuuriperintönsä, sekä muodostaa yhteys toisiin sosiaalisiin ryhmiin.
Sopeutumisstrategioita voi tarkastella niin kulttuuristen vähemmistöjen, kuin
myös enemmistöjenkin näkökulmasta. Lopullinen strategia muodostuu näiden
ryhmien vuoropuhelussa. (Berry 1997, 8-10.)
Monikulttuurisuus on siis pohjimmillaan kulttuurista
integraatiota. Oleellista on kuitenkin huomioida monikulttuurisuuden ja
integraation riippuvuus kantaväestön halukkuudesta sisällyttää vähemmistöt.
Hage näkee, että globalisaatio on johtanut eurooppalaisten vaaleaihoisten
kansallisen identiteetin heikkenemiseen. Hänen mukaansa kulttuurilla on yhä kasvava
rooli kansallisen yhteenkuuluvuuden luojana, koska toiset elämän osa-alueet,
kuten talous, ovat siirtyneet yhä enemmän ylikansallisiksi ja irrallisiksi.
Monikulttuurisuus pyrkii integroimaan ulkopuolisia valtioon, mutta se on
olettanut valtion olevan jo luotu ja vakaa. Globalisaatio on huojuttanut
kuitenkin myös kantaväestön kuuluvuuden tunnetta. (Hage 2008, 501.)
Monikulttuurisuus on lähtökohtaisesti aina rakentunut olemassa olevan valtion
(ja kantaväestön) ehdoilla. Täten kansallisen identiteetin horjuessa (ja
etenkin yleistilanteen kriisiytyessä) on helppoa vahvistaa kantaväestön
identiteettiä vähemmistöjen kustannuksella.
Nyt jos koskaan
tarvitaan radikaalia kansallismielisyyttä! Ole rohkeasti radikaali ja taistele
monikulttuurisuutta vastaan! #Tukholma (@koli1488 7.4.2017)
Islamin on nähty aiheuttavan myös oma haasteensa
monikulttuurisuudelle. Monikulttuurisuudessa yksilölliset identiteetit, kuten
uskonnollinen identiteetti, asetetaan yksityisiksi ja erotetaan julkisesta
tilasta. Julkisessa tilassa yksilöiden oletetaan noudattavan ennen kaikkea kansallisia,
valtion, pelisääntöjä. Islamin ylikansalliset lait, sharia-laki, ovat
ristiriidassa monikulttuurisuuden kulmakivien kanssa. (Hage 2008, 505.) Tämä on
toki merkittävä yleistys, mutta aiheuttaa silti merkittävää ristiriitaa
monikulttuurisissa yhteiskunnissa.
islam on laki
(koraani/Sharia), poliittinen järjestelmä (lainsäädäntövalta Allahilla,ei
demokratialla), ihm.oik.arvo (Kairon ihm.oik.julist) (@JanneLeht 8.4.2017)
Globalisaation lisäksi monikulttuurisuus on törmännyt toisen
polven maahanmuuttajien haasteeseen. Toisen polven maahanmuuttajat ovat herkempiä
rasistiselle puheelle. Ensimmäisen polven siirtolaiset usein jopa olettavat
kantaväestön suhtautuvan varautuneesti heihin, mutta myöhemmät polvet eivät ole
muuttaneet maahan, eikä heillä ole samaa kokemusta ulkolaisuudesta. (Hage 2008,
503.) Itse näkisin, että toisen polven maahanmuuttajien herkkyys syntyy juurettomuudesta.
Nämä henkilöt eivät ole koskaan olleet ”alkuperäisen” yhteisönsä jäseniä, vaan
aina uuden kotimaansa jäseniä. Täten kytkökset kulttuurisiin juuriin ovat
väistämättä heikompia. Sen sijaan he asuvat valtiossa, joka on luvannut
sisällyttää heidät sen yhteisön jäseniksi. Toisaalta nämä henkilöt eivät
myöskään ole täysivaltaisia uuden yhteisönsä jäseniä, sillä heidän juuret ovat
muualla. Kantaväestön suhtautuminen voi vahvistaa tätä toissijaisuutta. Lopputulos
on kokoelma heikkoja identiteettejä, ja on helppo nähdä miten tämä johtaisi
jonkin uuden vahvan identiteetin etsimiseen – radikalisoitumiseen.
Ongelma: terroriteko
> rasismin kasvu > helpottaa uusien radikaalien värväystä > lisää
terroria. #terrorismi #rasismi (@ValtteriMakela 9.4.2017)
Monikulttuurisuuden keskeisin ongelma on mielestäni se,
ettei se poista rajoja. Itse sanakin viittaa siihen, että on useita
kulttuureja. Integraation ja segregaation välinen raja jää huteraksi. Nämä
rajat luovat tilanteen, jossa voimme priorisoida vain tiettyä väestönryhmää, ja
toisen polven maahanmuuttajat jäävät väistämättä aina eri asemaan, kuin
kantaväestö. Daniel Weinstock myös kritisoi monikulttuurisuudessa usein
piilevää oletusta siitä, että yksilöt edustavat (kokonaisvaltaisesti) jotain
yksittäistä ryhmää. Todellisuudessa me kaikki kuulumme useampaan eri ryhmään,
jotka eivät ole toisiaan poissulkevia. (2007, 258.) Monikulttuurisuus lokeroi meitä tiettyihin
ihmisryhmiin meidän kulttuurisen taustan perusteella, jättäen kaikki muut
tekijät toissijaisiksi. Myös ihmisten integroituminen tapahtuu tällöin
kulttuurisesta näkökulmasta. Todellisuudessa yksilöillä on useita muitakin
keinoja olla vuorovaikutuksessa yhteisönsä kanssa – integroitua siihen.
Etenkin kun
keskustelemme muslimimaahanmuuttajista, monikulttuurisuus ohjaa keskustelua
siihen samaan kulttuuriseen vastakkainasetteluun, jota orientalismikin edustaa.
On siis vähemmän yllättävää, että monikulttuurisuus nousee esiin aineistossa
juurikin vastakkainasettelua tukevana, eikä sitä vastustavana, voimana.
Lähteet:
Berry, John
1997: Immigration, Acculturation, and Adaptation. Applied Psychology. (46) 1 , 5-68.
Hage,
Ghassan 2008: Analysing Multiculturalism Today. The SAGE Handbook of Cultural Analysis. Toim. Bennett, Tony &
Frow, John. SAGE.
Hall, Stuart 2003 (suom. Mikko Lehtonen): Monikulttuurisuus.
Erilaisuus. Toim. Lehtonen, Mikko
& Löytty, Olli. Vastapaino.
Weinstock,
Daniel 2007: Liberalism, Multiculturalism, and the Problem of Internal
Minorirties. Multiculturalism and Political Theory. Toim. Laden, Anthony & Owen,
David. Cambridge University Press.
No comments:
Post a Comment